Kolme vuotta sitten hiippailin synnärin hiljaisilla käytävillä, join litra tolkulla mehukeittoa ja istuin illan hämärtyessä nojatuolissa katsomassa ulos lumiseen kaupunkiin. Oli rauhallista, melkein äänetöntä. Välillä pieni nyytti vieressäni inahteli, halusi ruokaa. Katsoin häntä ja ihmettelin. Oma pikkuiseni.
Kolme vuotta on ollut kova koulu. Tulta, tappuraa ja kyyneleitä. Niin paljon onnea, ettei sitä osaa sanoiksi pukea.
Tänään ei ollut hiljaista. Talo nurkkiaan myöten täynnä syntymäpäivävieraita, tahmaisia sormia, lahjapapereista käärittyjä legoja ja autoja. Nyt sängyssään väsynyt pieni mies, joka ei millään malttaisi nukahtaa.