17. raskausviikko

Mun kuvat vaan paranee viikko viikolta! 

Takki ja pöksyt, H&M Mama, raitapaita Zarasta ja espadrillokset Holly&Whyten.

Tuleva lapsonen on saanut lempinimen Laskiaspulla, ja on viime aikoina kunnostautunut jumppaamalla niin ahkerasti, että äitikin sen jo tuntee. Kävin ylimääräisessä ultrassa katsomassa mitä bebelle kuuluu, ja hyvin näyttää tyyppi kasvavan. Yritimme silmät selällään tiirata jalkoväliin, mutta Pulla pysytteli tiukassa risti-istunnassa. Kassi-tilanne on siis toistaiseksi arvoitus.

Tällä viikolla voi taas hämmästellä Pullan kasvuvauhtia. Pituutta ei tule juurikaan lisää, mutta tyyppi tuplaa painonsa seitsemässä päivässä. 

Olen aina nähnyt paljon unia, mutta tällä viikolla olen saanut seurakseni harvinaisen realistiselta tuntuvat painajaiset. Yö toisensa perään elän uudestaan joko maailmanhistorian tapahtumia tai oman elämäni suurimpia kriisejä. Viime yönä istuin tunnin sohvalla sydän hakaten, kun en meinannut toipua näkemästäni unesta millään. Siinä ahdistuksessa tuli mieleeni tämä

Ollaan lempeitä toisillemme.

16. raskausviikko

Naapurit kertoivat, että tuleva isoveikka, 4 vuotta, oli huudellut pihalta ohikulkijoille, että "Meille tulee vauva!" Tuli sekin sitten hoidettua, ei tarvi mun huolehtia asian kertomisesta lähikatujen asukkaille.

"Tulisipa vauvasta oikea työmies", ipana pohti illalla nukkumaan mennessään. "Kun pappallakin on työmiehiä, niin sitten mullakin olis ihan oma." Hän aikoo selkeästi siirtyä itse suoraan työnjohtohommiin.

Tämän raskausviikon aikana pikkukakara kasvattaa pituutensa 12 sentistä 16 senttiin. Se on ihan älytön määrä, niin kuin minä venähtäisin 168 sentin mitastani yhtäkkiä yli kaksimetriseksi. Tässä valossa ei oo ihme, että edelleen väsymys tuntuu aika ajoin halvaannuttavan minut sohvalle.

Koska jouduin viime viikolla selkäni takia saikulle, varasin tällä viikolla ajan shiatsuhieroja Matille, jota kohtaan tunnustin rakkauteni jo esikoista odottaessani. Tunnin verran Matti manipiloi, paineli, venytti ja vatkasi minua ja kas, kroppa on kuin uudesti syntynyt.

Jatkan omituisten maha-selfieiden ottamista. RV 16.

Porrasremontti on edennyt sillä viissiin, että minä olen keksinyt millaiset rappuset haluan, ja yhdessä miehen kanssa olemme todenneet, että semmosia ei voi meille rakentaa. Keksin sitten aikani kuluksi myös melko massiivisen kylppäriremontin, jota ei kuitenkaan ole tarkoitus justiinsa nyt toteuttaa. Sikäli kun vanhat merkit pitävät paikkansa, remontti voi odottaa vielä kokonaisen vuoden tai sitten inspiraatio iskee ensi tiistaina, ja kylppäri menee sitä myöten uusiksi.

Siis ihan just valmista!

Mikä on muuttunut

... viidessä vuodessa? Aika monikin asia. Inkivääriä ei saa syödä eikä juoda rooibosta, vaikka molempia vielä esikoista odottaessani suositeltiin.

Viimeksi koin myös suurta ahdistusta vaatehuoneessa, kun äitiysvaatteita oli tarjolla hyvin rajallisesti, ja nekin vähät maksoivat ihan hirveästi. Nyt ei oo sitä ongelmaa! Netti on täynnä vaatekauppoja, jotka kuljettavat mammalle sopivia kuteita kohtuulliseen hintaan vaikka kotiovelle asti. Ostin justiinsa niin makian syystakin, että aion käyttää sitä myös raskauden jälkeen. Lisään kuvan, jahka ehdin ottaa.

Minäkin olen muuttunut. Elämä on koulinut haaveilija-hattarasta realistin. Siitä huolimatta on niiiiiiin paljon kivempi odottaa kakkosta kuin ykköstä. Eipä tarvi ahdistua siitä, millainen äiti minusta tulee tai pitäisi jonkun mielestä tulla. Tai stressata ylipäänsä mistään sellaisesta, mikä mahdollisesti on edessä. Tulee mitä tulee, se otetaan vastaan. Ekat kaks vuotta uuden tyypin kanssa on tosi raskaita, mutta siitä selvitään (muistuttakaa mua tästä, kun muutun väsymyksen takia suohirviöksi).

Raskauskin on alun jälkeen erilainen. Viimeksi kärsin näillä viikoilla jo s*tanallisista liitoskivuista. Nyt paikat ovat valmiiksi niin löysät, että jouduin tällä viikolla sairauslomalle, koska selän nivelet eivät kestä äkisti muuttuvaa asentoa. Tunnustan tutkineeni vanhoja tilastoja ja -kröhöm- viimeksi olin näissä mitoissa raskausviikolla 23. Hups.

Breaking News

Puuuuh, tomutetaan pölyt Vekaravaaran unhoittuneesta blogista. Sillä kappas vaan, tässähän on ihan uutisia kerrottavana! Työkavereiden reaktioista olen päätellyt, että eniten yllättynyt olen minä itse, mutta mitä sitten - pääasia, että jollakin on jännää.

Niin että miten meni kesäloma? No kiitos kysymästä, sohvalla maaten ja syöden. Tulokset alkavat näkyä, ja helmikuussa Vekaravaaraan saapuu kakara numero kaksi. Tähän saakka kaikki on sujunut kuten ensimmäisellä kierroksella: ympärivuorokautista kuvotusta, jatkuvaa huimausta ja kaiken nielevää väsymystä lukuun ottamatta vallan mainiosti.

Ottaen huomioon Vekaran hieman haastavan alun (kaksi ensimmäistä vuotta), järjellä ajatellen luulisi, että olisin aivan kauhusta kankea. Mutta koska hormoonit ovat jo aikoja sitten jyränneet alleen kaiken mahdollisen järjen äänen, olen kertakaikkisen iloinen asioiden saamasta käänteestä.

Akuuteimpien asioiden listalla ensimmäisenä on uusien portaiden rakentaminen talomme Villa Viinerin ullakolle. Saimme keväällä valmiiksi katon rajassa sijaitsevat makuuhuoneemme, mutta rappuset vaativat kumartelua ja kyykkäämistä, mihin en kohta enää mahani kanssa kykene. Muuten odotus sujunee ilman suurempaa tohinaa omalla painollaan.

Todistusaineisto vyötärön katoamisesta raskausviikolta 14 ja 15.

 

Lattian maalausta ja sammakko, joka vei tutin

Viime aikoina olen miettinyt enemmän sisustusta kuin lapsenkasvatusta. Lapsi kasvaa siinä sivussa, eikä vaadi enää jatkuvaa huomiota äidiltään. Aika tättärä se on, voimakastahtoinen, mutta ihana ipana.

Sitä sisustusta. Kesän aikana on Vekaravaaran talossa tapahtunut yhtä ja toista. Pihalle nousi ihana kesämaja, jonka rakentamisesta lisää hieman myöhemmin. Sisällä talossa keittiön lattia sai uuden maalin, josta olen aivan innoissani:

Tässä vielä muutama teippi paikoillaan.

Olin jo tovin haaveillut ruudullisesta lattiasta, mutta vierastin musta-valkoisen ruudukon kovaa kontrastia. Kun keksin harmaan suomat mahdollisuudet, ei muuta kuin ipana hoitoon ja hommiin. Ruudukon piirtämisessä oli kova työ, eikä se tietenkään onnistunut ensimmäisellä kerralla, vaikka apuna oli joku laser-härpäke. Räpsylanka olisi saattanut toimia paremmin. Teippaaminen se vasta hidasta olikin, mutta itse maalaaminen sujuikin ihan nopsasti.

Nyt kun pääsin taas vauhtiin, olen katsellut eteisen lattiaa sillä silmällä. Että mitähän hauskaa siihen keksisi. Kaikenlaista kivaa ideaa löysinkin:

Vähän vielä vekarastakin. Hän päätti vihdoin, että on valmis luopumaan tutistaan. Hammaslääkärin mielestä olisi pitänyt luopua jo ajat sitten, mutta ihan joka asiasta en jaksa pingottaa. Eräänä aamuna hän ilmoitti, että pitää tuttia vielä viisi yötä ja antaa sen sitten kellarissamme asuvalle sammakolle. Ipana laski päiviä ja kun hyvästien aika koitti, hän marssi määrätietoisesti kellariin, laski tuttinsa sammakon eteen ja käveli pois. Sen pituinen se, ei kyyneleitä, ei huutoa, ei tappelua. Helpoin tuttivieroitus ikinä, mahtavaa.

Valikoituja paloja

Kaksi tuntia suursiivouksen jälkeen

- Äiti, onko nyt aamu?
- Ei kulta, nyt on ilta.
- Ei oo! Aamu!
- Kulta, me ollaan oltu jo koko päivä hereillä. Nyt on ilta.
- Älä aina intä! Ei nyt viitsitä tapella tästäkin asiasta. Nyt on aamu! Aamu!

*huoh* Mistä lie on itsepäisyytensä perinyt?

Pesin viikonloppuna ikkunat ja vaihdoin verhot. Havaitsin, että verhoja oli käytetty nenäliinana. Tiedustelin ipanalta, tietääkö se asiasta mitään. "Olinko se minä?" hän kysyi virne naamallaan. "Ehkä se saatoin olla minä" hän tunnusti hetkeä myöhemmin.

Joitakin viikkoja takaperin jukurttia syödessä tutustuimme karhunvatukkaan. Illalla ipana kertoi isille syöneensä karvapatukkaa. Meinasin tukehtua nauruun.

Lopuksi vielä viime viikkojen tunnelmiin sopiva musiikkipätkä. Katsokaa ja naurakaa!

Tämän haluan muistaa

Olen aika pieni, kolmen tai neljän vanha. Olen mummolassa hoidossa. On kevät, tai ehkä varhainen kesä. Ulkona tuoksuu multa, ja pienet lehdet kahisevat koivuissa.

Makaan mummun ja papan sängyssä, punaoranssin villahuovan alla. Sänkyä vastapäätä on ovi, ja oven päällä kello. Se tikittää.

Ikkunasta näkyy sininen taivas. Mummu istuu vieressäni puisella tuolilla, ja kertoo satua kolmesta tytöstä. Rakastan kolmen tytön seikkailuja. Vasta aikuisena tajuan, että hän keksi niitä siinä kertoessaan, tai ehkä hän kertoi muistoja omasta lapsuudestaan ja leikeistään siskojensa kanssa.

En halua nukahtaa. Katselen lipaston päällä olevia tavaroita: 1-vuotiskuvaani, Vitalis-voidetta ja vanhaa herätyskelloa, jonka kova ääni kauhistuttaa ja kiehtoo minua. Liinan alta pilkistää mummun kampa. Kun hän vuosia myöhemmin kuolee, kampa on ainoa esine, jonka haluan itselleni. Se muistuttaa minua näistä hetkistä.

Mummu istahtaa sängylle ja silittää minua jalasta. Kosketus rauhoittaa laukkaavan mieleni. Mummun käsien tuntu jää mieleeni: saksilla lyhyeksi leikatut kynnet, leveät ja pyöreät sormenpäät, ryppyinen ja pehmeä iho.

Liu´un unen siniseen hattaraan, mutta tämä hetki painuu mieleeni. Ei ole kiire mihinkään, koko maailmassa yhdessä makuuhuoneessa, mummolan turvallinen tuoksu ja kosketus joka kertoo, että minua rakastetaan niin täydellisesti, ettei ikinä milloinkaan.