Että näin.

Kyllä on tatuoinnit hienoja, tuumasi vekara taas eilen kun itseään taiteili.

Puolitoistavuotias, melkein

Ipana kävi 1,5-vuotis lääkärineuvolassa. Iskän raportin mukaan ipana oli selvinnyt palikkatestistä kunnialla, ja vauva-ajan karsastuskin oli silmistä hävinnyt.

Lääkäri kyseli, että piirtääkö ipana kovasti kotona. Iskä siihen, että joo, seiniin, lattiaan ja itseensä. Lääkäri katseli hetken tatuoitua iskää ja totesi: sinäpä et siihen paljon voi sanoa.

Siinä hyvät uutiset.

Ipanalla on kolmas korvatulehdus kuukauden sisään. Tai sitä yhtä ja samaa se on koko ajan, kun antibiootit eivät tehoa eikä vekaran maha kestä niitä, mistä olis apua. Kokeillaan nyt vielä yhtä lääkettä ja aletaan henkisesti valmistautua korvien putkitukseen. Aivan fantastista olla ekaa viikkoa uudessa duunissa, kun nukun yöt puolen tunnin pätkissä. Onneksi työ on mielenkiintoista ja työkaverit ihania, joten yllättävän hyvin jaksaa.

Samalla pyydettiin vesirokkorokoteresepti. Kesälomaohjelmassa siis sitä. Ei pysty olemaan kahta viikkoa pois töistä, jos sekin tauti vielä iskee.

Juhlahetkiä

Vekaran päiväkodissa vietettiin kevätjuhlaa. Vekara päätti jättää esiintymisen muille ja leikki Hämä-hämä-häkkiä ja Piiri pieni pyörii -laulua isin ja äidin jaloissa - kunnes hoitaja lausui taikasanat "kuka esittäisi täti Moonikaa. Vekara singahti ennätysvauhtia suoraan takarivistä piirin keskelle, hyppäsi hameeseen ja alkoi veivata. Nauratti muutamaa muutakin kuin isiä ja äitiä.

Olen toistuvasti valittanut huonoista öistä ja epätoivoisista yrityksistä niiden parantamiseksi. Perjantain vastaisena yönä ipana heräili parin tunnin välein ja olin suhteellisen onnellinen, kun sain tuupata nahkavekkarin mummolaan viikonlopuksi. Pahoittelin isovanhemmille tulevia silmäpusseja, mutta mitä hullua, vekara nukkuikin yöt läppeensä heräämättä ja aloitti aamunsa vasta hieman ennen yhdeksää.

Tämän kuultuaan äiti ja isi lausuivat ipanastaan muutaman valitun sanan, julkaisukelpoisin lienee muotoa "kotona on sit ihan turha vinkua yöllä maitoa". No vinkui hän tietenkin, mutta tyytyi veteen ja nukkui paremmin kun aikoihin.

On se mummola vaan ihmeellinen paikka.

Kaapin ovi 1 - 0 vekara

Vekaran tarhassa pidettiin kevään vasu eli varhaiskasvatussuunnitelmakeskustelu. Kuten kuvasta näkyy, tarhassakin on todettu, että vekara on sangen vilkas - kun oikein kovaa juoksee, niin aina välillä vähän kopsahtaa. Tällä kertaa testattiin kaapin oven kestävyyttä; ovi kesti, vekaran silmäkulma ei.

Vekaran omahoitaja kehui ukkelia joka tapauksessa päiväkodin ihanneasiakkaaksi: hän on sopeutuvainen, reipas ja usein miten hyvän tuulinen. Hän on vilpertti, mutta ei riehakas (tervetuloa tarkistamaan tilanne kotona!), tottelevainen (kts. edellinen) ja voimakastahtoinen, mutta ei tulisen tempperamenttinen (ha! senkin filmaaja!).

Vekara pärjää hoidossa hyvin ja on motorisesti niin taitava, että hoitajilta meinaa välillä unohtua, miten pieni mies vielä onkaan. Hän nukkuu hyvin ja syö hyvin - jos ruoka on riittävän mausteista. Vekara rakastaa kujeilua, piilosilla olemista ja Nella-tyttöä, jonka kanssa heillä on ihan omat leikit. Puhetta vekara tuottaa tauotta, tosin muu maailma ei vielä ole oppinut häntä ymmärtämään.

Liikuttunut täti

Eilen oli sangen jännittävä päivä: minusta tuli täti! Tai sedän vaimo, mutta ei kai se niin tarkkaa ole.

Sain uutisen lentokoneessa juuri ennen matkapuhelinten sulkemiskehoitusta. Pienen pieni mies syntyi minun kyynelehtiessä turvatarkastuksessa matkalla ensimmäistä kertaa ulkomaille ilman omaa pientä miestäni.

Lapsen syntymä on mystinen juttu. Jotenkin sitä tajuaa elämänsä muuttuneen peruuttamattomasti, mutta muutoksen suuruus ja totaalisuus valkenee vasta viikkojen ja kuukausien kuluttua.

Äidin elämässä on ihan normaalia kyynelehtiä turvatarkastuksessa kolmen vuorokauden eroa lapsosestaan. Äidin rakkaus on niin vahva, että vaikka kiukutteleva vekara tekisi mieli tiputtaa ikkunasta pihalle, äiti ei epäröisi hetkeäkään uhrata itseään lapsensa puolesta. Äidin sydän on niin auki, että se haluaisi kuivata kaikkien maailman lasten kyyneleet ja sulkea heidät suojaisaan syliinsä.

Pienen ihmisen ensimmäisestä päivästä alkaa päättymätön matka. Se kietoutuu osaksi sukujen saagaa, mennyttä ja tulevaa elämää. Yhdestä tulee äiti, toisesta täti ja meidän vekarasta serkku.

Yritän muistella vekaran ensimmäisiä päiviä. Mielessä on kuitenkin vain lähtöaamun hetki; pieni sileä niska, jonka tuoksua äiti salaa nuuhkaisee päiväkodin pihassa. Vekara vilkuttaa hiekkalaatikolta, mene jo äiti, kyllä täällä pärjätään.

Hei hei vekara ja sen iskä, pian äiti tulee taas kotiin. Rakastan teitä niin kovasti!

Äitiä ketuttaa

Laskin eilen, että tänä vuonna on ollut kolme viikkoa, jolloin ipana ei ole ollut lainkaan sairas. Kolme! Siihen kun lisätään hampaiden teon tuska sekä kaikki flunssat, oksennustaudit ja keripukit, jotka me vekaran vanhemmat olemme sairastaneet, niin ihan hirveän monta päivää ei olla koko perhe oltu yhtä aikaa terveenä.

... Arvasittekin varmaan: taas meillä sairastetaan *?"!!/%

Sekin ketuttaa, että ipana heräilee taas tunnin välein yöllä. Oppiiko se ikinä koskaan milloinkaan nukkumaan?!

Jep jep, äiti on nyt vähän väsynyt. Jostain se on kuitenkin huumori revittävä, vaikka sitten ipanan tukasta. Kattokaa nyt :D

Mun ja sun elämä

Mun elämä on semmosta, että jos vekara tarvii uudet housut, niin todennäköisesti voin lähipäivinä mennä kauppaan ja ostaa sille uudet housut. Kohta se tarvii isomman sängyn, ja sitä varten oon surffaillut antiikkiliikkeiden nettisivuilla. Kun se sairastuu ja terveysasemalle ei saa aikaa, vien sen yksityiselle, jos on kiire.

Niinpä ajattelin, että koska vekaran vanhoista vaatteista kirpparimyynnillä saatavat muutamat eurot eivät ole mulle mitenkään välttämättömiä, voisin saman tien lahjoittaa ne jollekin toiselle pienelle pojalle. Semmoselle, joka ilman vekaran vanhoja pöksyjä olis ehkä kokonaan ilman pöksyjä. Otin yhteyttä Hope-yhdistykseen ja ryhdyin kummiksi.

Idea on yksinkertainen: yhdistys etsii just mulle sopivan kummiperheen, jolle henkilökohtaisesti pari kertaa vuodessa vien vekaran vaatteita ja leluja. Välillä yhdistys lähettää myös erikoispyyntöjä, joiden toteuttamiseen valjastan muutkin äiti-ystäväni. Voiko hyvä mieli tulla enää helpommin?

Auttamisen ilolla on myös kääntöpuoli - Suomen toinen todellisuus. Ei oo helppoa joutua silmätysten perheen kanssa, joka syö lattialla siksi, että ei oo vara ostaa yhtään tuolia kotiin.

Äitiys näköjään muuttaa ihmistä, tai ainakin minua. Oon aikaisemminkin yrittänyt auttaa, mutta nyt on pakko tehdä jotain. Koska haluan. Koska siitä tulee hyvä mieli. Koska en voi enää vain katsoa vierestä. Pisara meressä, mutta onhan sekin parempi kuin ei mitään.

Jos sinä haluat auttaa, katso vaikka Hopen Facebook-sivulta, mitä voisit tehdä.

Aurinkoista vappua!

Ipanan elämää kannattelevat monet rakastavat kädet. Yhdet niistä kuuluu mummulle ja toiset papalle <3