Siunauksia

Olkapäässäni olevassa tatuoinnissa lukee: Count Your Blessings. Viime kesänä, kun elämä oli pelkkää mustaa epätoivoa, ihana viisas naapurini sanoi minulle juuri noin - laske siun siunaukset. Ja niin minä olen tehnyt, melkein jokaisena päivänä. Siksi ajattelen juuri tänään, että elämä on mahtavaa. On vapaapäivä, perheeni tässä ympärillä, me kaikki suurin piirtein terveinä pientä flunssaa lukuun ottamatta, suklaakakku menossa uuniin. Tämän enempää en edes uskaltaisi toivoa.

Kiitollisuus elämään tuli mieleeni lukiessani 13 lapsen helsinkiläisäidin blogia Kaikki kotona? Sirkulla olisi kaikki edellytykset valittaa, mutta hän on valinnut toisenlaisen tavan elää. Sirkku on kiitollinen kaikesta siitä mitä hänellä on, eikä sure sitä, mikä puuttuu. Minua ja Sirkkua ei yhdistä todennäköisesti mikään muu kuin kotikaupunki, mutta oon silti ihan koukussa hänen kirjoituksiinsa.

Laske siun siunaukset. Se kannattaa.

Olemme remontissa. Taas.

Yhtenä iltana lähdimme ipanan kanssa metsään. Piti mennä tarkistamaan, onko pääsiäispupu jättänyt suklaamunia odottamaan löytäjäänsä. (Sivumennen sanoen en tajua, miten ajauduin mukaan tähänkin valheeseen. En edes ehtinyt toipua häviöstäni onko joulupukkia olemassa -äänestyksessä, kun olen jo korviani myötä suossa pääsiäispupun kanssa.)

Metsään siis. Ipanan iskä päätti jäädä kotiin tarkistamaan, mistä kohtaa ullakon katto päästää kylmää ilmaa sisälle. Kurkkaan yhden laudan alle, hän sanoi, kun me ipanan kanssa vilkutimme lähtiessä.

20 minuuttia myöhemmin palasimme kotiin. (Pupu oli kuin olikin jättänyt Autot-suklaamunan erään männyn juurelle.)

Vastassa oli tällainen näky:

Ipanan iskällä oli iskenyt pahemman sortin inspiraatio. Vuotokohta löytyi, ja hän oli päättänyt siinä samassa aloittaa ullakon remontin. Siis ihan tavallisena arki-iltana, ilman sen suurempaa suunnittelua. Voi pyhä sylvi.

Okei, remontti on siis aloitettu. Ihan hyvä. Sääli, että seuraavana päivänä tuli takatalvi. On nähkääs hieman viileää, kun katosta puuttuvat kaikki eristeet. Kesää ja seuraavaa inspiraatiota odotellessa.

Nukku-Matti - mikä se on?

Kaksi vuotta ja kolme kuukautta siinä meni, että ipana oppi nukkumaan. Vieläkin hän näkee unia ja herättää minut öisin niiden takia, mutta se on enää pientä. En olis ikinä uskonut, miten vähällä unella voi tulla toimeen. Enkä sitä, miten äärimmäiseen tilaan ihminen väsyneenä joutuu.

Nukkumaan menemistä ipana sen sijaan yrittää edelleen vältellä viimeiseen asti. Eilen illalla tekniikaksi valikoitui kyselyikä, eikä mulla meinannut pitää pokka ei sitten millään. Käytiin seuraavanlaista keskustelua:

Joka ilta, kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö.
- Äiti, mikä on oikea yö?
Nukku-Matti nous..
- Äiti, mikä on Nukku-Matti?
.. ja ovehen hiljaa lyö. 
- Äiti, miksi se lyö ovea?
On sillä siniset tossut..
- Äiti, mikä on tossut?
... hiipii kaapin taa.
- Äiti, mua pelottaa, kun hiipii.

On sillä sininen takki..
- Äiti, miksi tarvitaan takki?

Ja sitä rataa kaikki neljä säkeistöä. Yritä siinä sitten laulaa ipana uneen. Nukahti se kumminkin lopulta.

Mummun pokka sen sijaan petti tänään täysin, kun ipana lähestyi häntä pyytävä katse silmissään.
- Voisiksä tulla vähän tappeleen mun kaa, mummo?

Mielikuvitus tuli taloon

 
Tuttiritari meets Paavo Pesusieni

Yhtäkkiä hoksasin, että ipanan kanssa ei ainoastaan pysty kommunikoimaan, sen kanssa pystyy myös hulluttulemaan ja keksimään juttuja. Ja voi pojat millainen mielikuvitus ipanalla onkaan! Vuodevaatelaatikko on rekka, äidin vyöt ovat turvavöitä, sohvatyynyt ovat tukkeja, itkuhälytin on suihku ja koirien raksut ovat johtoja. Näistä aineksista syntyy Puuha-Ukkeli, joka kuskaa ihmisiä ja tavaraa pyörremyrskyn nopeudella paikasta toiseen. Siinä sivussa hän siivoaa, korjaa sähköjä, pesee tukkansa sekä purkaa, maalaa ja remontoi. Kesken matkan tukista tulee kitara, jota hän soittaa huutamalla kovaan ääneen "soitan kitalaa, kitalaa soitan" ja vaatii vähän väliä taputuksia esityksestään. Ja isi ja äitihän taputtavat, nauru suupielessä kuplien, onnellisena höperöstä pienestä miehestään.

Vainukakara

Vanhemmuus kehittää yllättäviä taitoja. Kuten: kuinka syödä karkkia salaa taaperolta.

Kriittisin vaihe on pakkauksen avaaminen. Hedelmäpussia voi rapistella keittiössä vaikka kuinka isoon ääneen, eikä ipanaa kiinnosta pätkääkään. Yritäpä avata karkkipussi riittävän hiljaa - sokerinhimoinen törröttäjä spottaa pienimmänkin äänen 30 metrin päähän.

Vainukakaran harhauttamiseksi karkkien valinnassa olennaista on kiinnittää huomiota hajuun ja rakenteeseen. Parhaita ovat puolikovat hedelmäiset viinikumikarkit, jotka eivät tuoksu juuri miltään ja ne on helppo piilottaa poskeen. Mitä pienempi koko, sitä varmemmin selviää sokerihiiren röntkenkatseesta ja tiukasta kysymyksestä: Äiti, mitä sää syöt? Pienehköjen viinikumikarkkien etu on sekin, että ne voi hätätapauksessa nielaista ilman vakavaa tukehtumisen riskiä, jos ipana vaatii saada kurkistaa suuhun.

Sitkeitä salmiakkeja on syytä välttää (leukojen liike kavaltaa karkinsyöjän) sekä suklaata, jonka vainukakara haistaa vielä monta minuuttia todistusaineiston häviämisen jälkeenkin.

Vanhemmuus on tosiaan melkoinen taitolaji.

Äitin lakas

Hän on niin hassu ja rakas, että kirjoitin hänelle runon.

Tarvittaisiin isot taskut
joihin mahtuisivat kaikki aarteet
yksi tutti, toinen tutti
nalle
ja puoliksi syöty pääsiäismuna.

Isoakin isommat taskut
joihin voisi äidin sydämenkin laittaa.

Saisinko maitoa,
ihan pikkiriikkisen
ja shitä pitää lämmittää
sopivasti
ei liikaa, isi.

Luetaan kiljaa
katsotaan Pikku lakkolia
juostaan kilpaa
ja leikitään koppoti koppotia.

Äiti älä suutu
vaikka minä limpuilen ja liehun
äiti älä pussaa
päästä minut jo menemään

Sinä oot pikkuinen äitin lakas,
lempeät laineet ja tuiskujen valo
Nappaan sinut syliini
sullon sydämeni taskuusi.

Lomalaiset

Ipana on innostunut pesemään tukkaansa. Aina kun käännän selkäni, löydän hänet vessan lavuaarin ääreltä, kas näin:

Lentoni Bangkokista saapui Helsinkiin melkein ajallaan maanantaina alkuillasta ja kohta sen jälkeen kotiutui  myös mummolassa viikon viettänyt ipana. Olin ovella häntä vastassa ja halausta vailla, mutta ipanalla oli ollut niin ikävä alakerrassa asuvaa nelivuotiasta veikkaansa, että hän paineli melkein suorilta sinne leikkimään. Mummolassa oli ollut kivaa (uimahalli, pilkkikisat, makkaran paistoa kodassa - en ihmettele), eikä isiä ja äitiä ollut juurikaan ollut ikävä.

Minäkin selvisin erosta niin hyvin, että mitalin voisin itselleni antaa. Iltaisin kaipasin tuhisijaa kainalooni, mutta muuten selvisin kyynelehtimättä. Oli niiiiin kiva keskittyä kokonainen viikko sukeltamiseen, syömiseen ja nukkumiseen. Vaikka lomalla oli paljon fyysistä aktiviteettia ja rasitusta, henkisesti tuntuu toden totta siltä, että akut on ladattu ihan täyteen. Hyvä niin, elämä ei tosiaankaan näytä päästävän meidän perhettä helpolla tästä eteenkään päin.

Jetlaaki on siitä hassunkurinen kaveri, että olen simahtanut iltaisin melkein yhtä aikaa ipanan kanssa ja herännyt aamulla virkeänä viiden kieppeillä. Ipanan herätessä oon jo ehtinyt meikata, laittaa tukan, lukea kirjaa ja kattoa boxille tallennettuja sarjoja. Metkaa. Tänään lauantaina koko perhe ehti valmistaa ja syödä kunnon brunssin jo ennen kahdeksaa. Kun on ajoissa liikenteessä, ehtii tehdä kaikkea jännää. Tämän päivän kohokohta oli bussimatka Stokkalle karppeja katsomaan. Pienistä asioista syntyy isoja iloja.