Kuka se oli?

Eteisen seinään on liimattu vessapaperia.

Minä se en ollut.
Ipana ei tiedä asiasta mitään.
Ipanan mielikuvitusystävä Hooli on kuulemani mukaan matkoilla.

Ipanan iskä, olitko se sinä?

... vai jekuttaako joku taas äitiä?

3-vuotias

Kolme vuotta sitten hiippailin synnärin hiljaisilla käytävillä, join litra tolkulla mehukeittoa ja istuin illan hämärtyessä nojatuolissa katsomassa ulos lumiseen kaupunkiin. Oli rauhallista, melkein äänetöntä. Välillä pieni nyytti vieressäni inahteli, halusi ruokaa. Katsoin häntä ja ihmettelin. Oma pikkuiseni.

Kolme vuotta on ollut kova koulu. Tulta, tappuraa ja kyyneleitä. Niin paljon onnea, ettei sitä osaa sanoiksi pukea.

Tänään ei ollut hiljaista. Talo nurkkiaan myöten täynnä syntymäpäivävieraita, tahmaisia sormia, lahjapapereista käärittyjä legoja ja autoja. Nyt sängyssään väsynyt pieni mies, joka ei millään malttaisi nukahtaa.

Leppoisaa joulua!

Koti on siivottu (ja sotkettu), kuusi koristeltu (ipana valitsi tänä vuonna itselleen lasiset auto-koristeet), ruuat tehty (mäyräkoirat vahtivat uskollisesti uunin edessä kuusi tuntia kinkun paistumista), lahjat hankittu (mitähän minä saan?!) ja konvehdit syöty (ja lisää haettu kaupasta). Joulu saa tulla, me ollaan ihan valmiina!

Heli Laaksosen sanoin toivotan rentouttavaa joulua itse kullekin!

Joulupatja o mu omakeksimä perinne, mink mää tahtoissin lanseerat niil ihmisil, ketkä tahto viättä lepojoulu.

Joulupatja tehrä nii, et jouluaattoaamun sänkyst raahata patja keskel olohuane lattia peittoines tyynyines päivines. Ympärs asetella ruakka (mitä ei ole itte tehty vaa myyjäisist ostettu tai jonku ahkeran jouluihmisen laittama), namei ja uussi kirjoi ja mitä muit paketei onki sattunu saama.

Siäl peito al sit maatta uuttevuatte saak, käännetä välil kirja sivui taik kylkke ja ojennella kätt kohren konvehtei. Viarai ei saa tul käymä, eikä itte kuulu käyrä missä.

Ei ol väli onk yksinäine, parilline taik perheline - joulupatja o joustava ratkaisu. Ku siit nousse, o niin kyllästyny makkamisse ja niin täys tyäntouhu ja toiminna ilo, et sitä riittä pitkäl kevässe.

Arkiston kätköistä

Päivän Hesarissa on juttu raskaudesta ja ientulehduksista. Ja kukas se siinä kuvassa onkaan, minä ite! Onnellisesti olin unohtanut kolmessa vuodessa, miten valtavan iso maha mulla olikaan. Huh.

Hurmuri

Olimme lähdössä ipanan kaverin synttäreiltä kotiin. Pusu unohtui, se huusi ja juoksi eteisestä takaisin sisälle.

Kohta tuli kaverin äiti kasvojaan löyhytellen paikalle.
"Se juoksi mun eteen ja sanoi: ´Siinä missä sinä istut lukee että pusut´ ja sitten se pussas mua."

Aika hurmuri toi äitin pikkuinen.

Hoitovapaalla taas

Syksyn alussa havahduin siihen, että koko ajan oli kiire. Kiire töihin, kiire kotiin, kiire liikkumaan, kauppaan, siivoamaan, milloin minnekin. Edessä oleva talvi tuntui pitkältä ja raskaalta. Paljon ihania asioita elämässä, mutta ei aikaa eikä energiaa niistä nauttimiseen. Kiukutti, kun en jaksanut olla sellainen äiti, puoliso, ystävä, työntekijä enkä ihminen, kuin olisin halunnut (vanha perfektionisti kun ei voi olla mitään vain osittain - kaikelle pitää antaa kaikkensa).

Työkaveri kertoi siirtyvänsä nelipäiväiseen työviikkoon. Nopea surffaus Kelan sivuille paljasti, että minäkin voisin: laki suo oikeuden 80 prosenttiseen työaikaan kaikille pienten lasten vanhemmille.

Harkitsin asiaa ehkä kolme minuuttia. Kerroin puolisolle ja esimiehelle. Molemmat nyökyttelivät hyväksyntänsä.

Joten tässä ollaan, ipanan kanssa viettämässä leppoisaa perjantaita kotona. Ajellaan pikkuautoilla, siivotaan, käydään kaupoissa, jutellaan ja askarrellaan. Ei oo kiire mihinkään.

Yhtäkkiä jaksan taas leipoa. On myös aikaa vain olla, istua ja kutoa. On paljon enemmän annettavaa ihmisille ympärillä, itselle ja töihin. Vähemmän on vain rahaa, valitettavasti. Sitäkin enemmän on iloa ja energiaa, jota edes marraskuun pimeys ei voi viedä.

Tässä on hyvä olla, tasapainossa itsensä ja maailman kanssa. Kannattaa kokeilla.

Tätä et lukenut kasvatusoppaasta

Tein koirien kanssa tottelevaisuusharjoituksia: istu, maate, odota. Ipanakin halusi, ei kouluttaa koiria vaan totella. Siinä minä sitten käskytin ja kaikki kolme makasivat hiljaa paikoillaan.

Miten ihmeessä en keksinyt tätä aikaisemmin?! Antakaa kasvatuksen Nobel, ratkaisin juuri kuinka uhmaikäinen saadaan kuriin.

Lopuksi huikkasin "vapaa", ja kaikki kolme juoksivat intopiukeana hakemaan palkkionsa - kylmän makaroonin.