Miten elämä muuttui

Kaksi vuotta sitten aloitin tän uuden duunin. Sain aika vaativan pomon, mun pitää olla aina tavoitettavissa, eikä kulukorvauksista oo tietoakaan, vaikka se käyttää melkein kaikki mun rahat. Pomo oikuttelee, muuttaa jatkuvasti mieltään, huutaa ja kiristää mun hermoja vähän väliä. En silti vaihtaisi tätä mihinkään, tätä äitin duunia.

Tänään, ipanan syntymäpäivänä, mietin aamulla, miten elämä on kahdessa vuodessa muuttunut. Täydellisesti. Päälaelleen. Minäkin oon muuttunut, kokonaan toiseksi ihmiseksi.

Kaikki ei johdu siitä, että minusta tuli äiti. Se kuitenkin vaikuttaa kaikkeen. Etukäteen en osannut varautua siihen, että miltä tuntuu menettää oikeus ajatella päätöksiä tehdessä ensin itseään. Menettää on oikeastaan aika huono sana - se on niin itsestään selvää. Äitinä sitä luopuu siitä luksuksesta, että ajattelisi mikä minulle on parasta, tai mitä minä haluaisin tehdä. Sitä ajattelee mikä on parasta lapselle tai meille yhdessä. 


Pelkäsin, että äidiksi tullessa menetän jotakin olennaista persoonastani. Ajattelin, että työelämässä ainakin äitiys on lisärasite, jonka otan vapaaehtoisesti kantaakseni. Kuinka väärässä olinkaan! Muutos on ollut suuri, ja ainoastaan parempaan suuntaan. Olen empaattisempi, rohkeampi, kestävämpi ja mikä ehkä yllättävintä: parempi työssäni. Kahteen vuoteen on lapsen lisäksi mahtunut niin paljon elämää - hyvää, pahaa ja hirveän raskasta - että minusta on tullut yhtä aikaa herkempi, kuin kesätuuli, ja silti vahva ja väkevä kuin syysmyrsky. Tiedän mitä osaan, enkä pelkää ottaa paikkaani, mutten myöskään asettaa työtä sille kuuluvalle paikalleen. Työ on työtä, ei yhtään sen enempää eikä myöskään vähempää. Innostavaa, inspiroivaa, ihanaa.. mutta elämässä on niin paljon muutakin.


Elämä lapsen kanssa on ollut.. huh... ei siihen oikein edes ole sanoja. Onneksi on tämä blogi, johon olen kirjannut ajatuksiani niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Syntymän aamusta kirjoitin tälleen: käppäilin hämärässä syntymähuoneessa ja katselin ikkunasta aamuun heräävää Helsinkiä. Pakkanen oli piirtänyt ikkunaan jääkukkia, kadut olivat valkoisenaan lumesta ja aamu valkeni kauniin sinisenä. Oli hiljaista ja rauhallista, pieni pysähtynyt hetki, jossa entinen ja tuleva elämä tervehtivät toisiaan.

Joka päivä olen niin suunnattoman kiitollinen ipanasta - silloinkin, kun se saa mut huutamaan raivosta ja varsinkin silloin, kun se saa mut nauramaan. Eilen se antoi mulle uuden lempinimen: Moppi-Liisa. Repikää siitä.

Minä annoin ipanalle elämän, mutta se antoi mun elämälle sisällön. Ja tänään me syödään kakkua, semmosta, missä on Samala Kiin kuva.