Jan 31, 2010

La Vita Bella



Tunnen itseni täydellisen hemmotelluksi, kiitos ihanien läheisteni.

<3 Perjantaina ystävä kävi kaupassa, valmisti herkullisen lounaan ja hoiti vauvaa, että sain syödä aterian alusta loppuun yhdellä kertaa.

<3 Lauantaina appivanhemmat tulivat sylittelemään vauvaa ja vekaran vanhemmat kävivät kaksistaan saunassa.

<3 Sunnuntain vastaisena yönä mies hoiti yhden yösyötön ja tuore äiti nukkui viisi tuntia putkeen. Viisi tuntia, täydellistä luksusta!

Onni syntyy pienistä asioista.

Jan 27, 2010

Pakkaspäivän ajatuksia

Pakkasmittari näyttää edelleen huikeita parinkymmenen asteen lukemia, joten Vekaravaarassa pysytellään kivasti kotona ja sisällä. Päivät onneksi kuluvat yllättävän nopeasti vauvan ja koirien kanssa (koska jollakin on koko ajan nälkä, pissahätä, huomionkipeys tai yleisahdistus  ).

Vekara alkaa pikku hiljaa paljastaa meille persoonaansa. Hän on kyllä hyvin viehättävä, mutta kärsivällisyys ei näytä olevan hänen(kään) hyveensä. Kun on nälkä, ruokaa pitää saada H-E-T-I. Puolen minuutin odotus on aivan liikaa ja se kerrotaan äidille äänekkäästi. Ruokaa pitää saada myös riittävän helposti ja vaivatta: jos imeminen on liian työlästä, herra saa megaluokan raivarin noin kymmenen sekunnin yrittämisen jälkeen.

Yöt ovat viime aikoina olleet hieman huonoja, kun vekaralla on ollut maha kipeä. Olen yrittänyt löytää syyllisen karsimalla ruokavaliostani paprikan, limsan, maitotuotteet, ruisleivän, suklaan ja suuresti rakastamani greippimehun - toivottavasti auttaa. Muutenkin vekara on kyllä niin äänekäs nukkuja ettei mitään rajaa - pinniksestä kuuluu pitkin yötä kaikenlaista ininää, yninää ja päkätystä

Eilen vekara vietti kolmen viikon virstanpylvästä ja sen kunniaksi äiti kuskasi hänet mummille hoitoon. Äitiys opettaa näköjään yllättäviäkin asioita - ei sillä, että olisin ikinä ollut erityisen huono kuluttamaan rahaa, mutta eilen syntyi ihan uuden sortin ennätys siinäkin lajissa. Palaan saaliiseeni myöhemmin.

Lopuksi vielä ystävän lähettämä ajatus kirjasta Äiti tuu ikkunaan: äitiys - elämä vai kohtalo (1991).

"Äitiyden on väitetty olevan ambivalientti tila, joka samanaikaisesti sisältää hurmion ja tuskan, ilon ja ahdistuksen, lupauksen ja huolen tulevaisuudesta. Äitiys merkitsee voimakkaan jakautumisen kokemuksen ja ruumiin kaksinkertaistumisen lisäksi itsen ja toisen erottautumisesta ja läsnäoloa."

Jan 25, 2010

Rakkaus, Huoli ja RS-virus

Ennakkoon ei voi mitenkään aavistaa, kuinka paljon onnea ja rakkautta pieni vauva tuo tullessaan. Rakkauden kanssa yhtä matkaa saapuu hänen veljensä huoli, joka kääntää äidin, isän, isovanhempien ja muiden läheisten sydämet syrjälleen tämän tästä.

Meillä on huolta ja murhetta riittänyt viime päivinä ihan liiaksikin asti.

Perjantaina normaali neuvolavisiitti sai yllättävän käänteen, kun terveydenhoitaja lähetti rohisevan vekaran terveysaseman ylilääkärin tutkittavaksi. Ylilääkäri puolestaan passitti meidät edelleen Lastenklinikan päivystykseen, missä vekaralla todettiin rs-virus. Kyseessä on periaatteessa ihan tavallinen flunssa, paitsi kun kyseessä on pieni vauva. Hengitysteihin kertyvän sitkeän liman takia pikkuisten hengitys vaikeutuu ja jokainen voi päätellä ihan itse, että mitä siitä sitten seuraa.

Viikonloppu kului Lastenklinikan infektio-osastolla eristyksessä. Virusta ei varsinaisesti voida hoitaa, mutta lapsen oloa helpotetaan lääkehöyryillä ja punkteeraamalla hengitysteitä nenän kautta letkulla. Koska vekara hapettui välillä melko huonosti ja eteenkin hiilidioksidia kertyi elimistöön yli sallitun rajan, punkteerausta tehtiin tiheimmillään tunnin välein. Voin sanoa: ei oo kivaa hommaa. Vekara huusi hengen hädissään enkä tiedä kumpi meistä itki enemmän, äiti vai potilas. Tunnin välein.

Vekara sai myös lisähappea maskista ja selvisi onneksi ilman koneellista hengitystä, vaikka sitäkin mahdollisuutta meille väläyteltiin. Tipaltakin vältyttiin, kun vekara syö niin hyvin (Tosiaankin! Hän painaa jo yli neljä kiloa!).

Sunnuntaina hengitys kuullosti jo paremmalta ja pääsimme kotiin. Nyt tautia hoidetaan keittosuolatipoilla ja nenän niistäjällä ja toivotaan sormet kyynärpäitä myöten ristissä, että tämä menee pian ohi.

Valitettavasti virus tarttuu melko helposti ja meneillään on taas se joka-toinen-vuosi, kun sitä on liikkeellä erityisen paljon. Sydämestäni kyllä toivon, että mahdollisimman moni pieni tältä taudilta välttyyy.

Jan 20, 2010

Milk Man

Harri luki netistä, että pienet vauvat syövät vuorokaudessa maitoa noin kuudenneksen painoaan vastaavan määrän. Kuudenneksen! Mitähän tapahtuisi, jos korvaisin itse tämän päivän sapuskat kymmenellä litralla maitoa? Tulis varmaan vähän pöhö olo.

Pieni maitomiehemme joka tapauksessa syö ja kasvaa hyvin. Voisi syödä vaikka vähän harvemminkin, tuumaa äiti herätessään kahden tunnin välein öisin ruokkimaan perillistään. Väsyneenä äiti unohtaa puhelimen kotiin ja avaimensa pesutupaan, mutta pahinta on kuitenkin migreeni, joka katkonaisten unien takia kiusaa joka ikinen ilta.

Viehättävä vekara jaksaa onneksi olla jo pieniä hetkiä hereillä päivisin. Hän istuu sitterissä ja juttelee neuvolasta saadulle hymynaamalle, juuri sille puna-keltaiselle äitinsäkin lapsuudesta tutulle oliolle. Vaikea sanoa, jutteleeko naama takaisin - telepaattinen yhteys näyttää joka tapauksessa olevan näiden kahden välillä olemassa.

Jan 15, 2010

Halvat huvit

Vekara on kotiutunut hyvin ja vanhemmatkin alkavat tottua uuteen asukkiin. Hassua miten nopeasti elämä hakee uuden rytmin ja kiinnostuksen kohteet vaihtuvat.
Alkupäivät ovat melkoisen jännittäviä, mutta myös ikimuistoisia ilonhetkiä pienistä asioista. Harvoin esimerkiksi olen riemuinnut komeasta röyhtäyksestä tai pamahtavasta pierusta yhtä kovin kuin nyt. Myös ensimmäiset oikeat maitokakat nostivat hymyn huulille; nyt pikku-ukko on jättänyt viimeisetkin rippeet lapsivedestä taakseen ja astunut askeleen kohti suoliston oikeaa toimintaa. Sellainen joka ei sitä ole kokenut, pitää varmasti esikoisensa ruumiineritteistä iloitsemista vähintäänkin arveluttavana.

Hauskin tapahtuma ajoittuu kuitenkin alkuviikkoon. Heräsin aamusella vaimeaan jutteluun, jota tuore äiti kävin poikansa kanssa: "Oho, pitäisiköhän meidän herättää isi? Kyllä meidän varmaan kannattais, sulla taisi tippua napa..." Hiukan absurdi herääminen. Äidin meriiteiksi on kyllä laskettava, että samana päivänä hän uskaltautui jättämään miesväen kotiin kokonaiseksi tunniksi; napanuora-asioita kahdessa tasossa.

Jan 14, 2010

Kengruvauva imuroi



Vekaravaarassa on ollut viime päivät kovasti kiireistä. Tai noh, kiire on suhteellinen käsite, kun 16 tuntia vuorokaudesta kuluu vauvan syömiseen. Tuloksiakin on jo nähtävissä: komea kaksoisleuka kasvaa vauhdilla!

Lisäohjelmaa on järjestänyt vatsataudin kurjistuttama Mauri Mäyräkoira. Kerran päivässä kun pesee lattiat ja kaikki matot, niin pysyy kämppä kumman siistinä. Nyt on kuitenkin Mauri käytetty eläinlääkärissä lääkittävänä ja nesteytettävänä ja toivottavasti ensi yönä ei tarvitse enää hänen kanssaan valvoa.


Vauva ei ole ainoa, joka pitää sitteristä

Vekara kävi eilen ensimmäistä kertaa kylvyssä ja oli alkusäikähdyksen jälkeen kovin innoissaan tutussa ympäristössä. Ilmoittauduimme saman tien jonottamaan vauvauintipaikkaa, toivottavasti pääsemme mukaan mahdollisimman pian. Kun sukellus on vanhempien rakas harrastus, on vain luontaista, että vekarakin totutetaan veteen mahdollisimman pienenä.

Harri lähti käymään töissä ja me harjoittelemme kaksistaan oloa vekaran kanssa. Ehdin tehdä kaikki mahdolliset kevätjuhlaliikkeeni saadakseni vekaran nukkumaan, kunnes tajusin, että kämppä on liian rauhallinen nukkumiseen. Radio auki, vekara kengrupussiin roikkumaan ja mamma imurin varteen - tadaa, vekara taintui unilleen saman tien.


Lisään hyödyllisten asioiden listaan kengrupussin.

Jan 11, 2010

Mitä mäyräkoira sanoi vauvasta

Voi että hän on meille rakas! Niin pieni, niin kallisarvoinen.

Vauva-arki kotosalla on toistaiseksi ollut sangen helppoa. Vekara nukkuu hyvin, syö hyvin ja viettää muutaman tunnin päivässä hereillä hurmaten meitä taidoillaan, tähän tyyliin: Se haukottelee! Nyt se avaa silmät! Kato miten suloisesti se lupsuttaa alahuultaan!

Toissayö tosin meni äidin osalta itkemiseksi, kun lapsella on nuha. Kyllä, se on aivan riittävän hyvä syy tuoreelle äidille itkeä monta tuntia lohduttomasti. Nyt on hankittuna pienen nenän niistäjä, keittosuolatippoja ja joukko hyviä hoito-ohjeita. Vauvoilla jää ilmeisen helposti lapsivettä keuhkoihin ja nenään, ja sitä sitten rääsätään oikein urakalla ensimmäisinä päivinä.

* * *

Ennen vekaran syntymää yksi suurimmista jännityksen aiheista liittyi kääpiömäyräkoiriimme Mauriin ja Urhoon. Koirat ovat kuitenkin suoriutuneet isoveljen tehtävistä paremmin kuin hyvin.

Mauria kiinnostaa kaikki vauvanhoitoon liittyvä: Miksi se itkee? Mitä se nyt tekee? Voinko lipaista sitä vähäsen? Vieraita Mauri vahtii herkeämättä, eikä oikein usko, että kukaan on meidän lisäksemme riittävän pätevä hoitamaan vekaraa. Kun vauva älähtää sitterissä, on Mauri kärppänä paikalla painamassa tassulla lisää vauhtia pikkuiselle.




Urho on rauhallisempi vahtija. Hän on siellä missä vauvakin, käy välillä nuuhkaisemassa vauvan kasvoja ja asettuu taas omalle paikalleen tarkkailemaan tilannetta. Ihanat koirakaverit.

* * *

Koska poden kroonista tarvetta tehdä listoja, kerron seuraavaksi asiat, joista meille on ollut hyötyä ensimmäisinä päivinä kotosalla.

- Imetyksen apuvälineet. Tutteli, ensimmäisenä yönä, kun maito ei vielä ollut noussut. Tuttipullot, luonnollisesti. Maidon nousun jälkeen maidonkerääjä, jonka ansiosta saamme talteen ja käyttöön kaiken sapuskan. Rintakumit, helpottavat huomattavasti vauvan syömistä. Lansinoh-voide, äipän tisseille.
- Sitteri, siitä vekara tykkää.
- Ruskovillan kapaloliina, toimii sekä peitteenä että kapalona. Mitä tiukempi paketti, sitä paremmin vekara nukkuu.
- Hoitokalusto, niistäjä ja kuumemittari esimerkiksi.
- Harsot. Kuinka paljon näitä voikaan päivässä kulua! Kätevä ihan kaikkeen mahdolliseen.
- Pikkuiset vauvanvaatteet. Kuka sanoi, ettei ihan pieni vaatteita tarvita? Ihan kukkua, että pieniä vaatteita ei kannata ostaa, koska vauva kasvaa niin nopeasti. Vauvan käsitteleminen vähänkään liian isoissa vaatteissa on hankalaa ja epämiellyttävää myös vekaralle.

Jan 9, 2010

Kyllä me taidetaan se pitää

Tatuoijilla on tapana kysyä työnsä lopetettuaan asiakkaalta, että aiotko pitää kuvan. Ikään kuin olisi mitään muuta mahdollisuutta.

Vauvan kanssa oli vähän sama juttu: ensimmäiset päivät osastolla tutustuimme toisiimme ja kaikki osapuolet varmaan miettivät, että ollaankohan me toisillemme sopivia, vai olisko sittenkin vaan parempi perua koko juttu.

Sairaalan henkilökunta väitti sitkeästi, että uusi ihmisentaimi kuuluu justiinsa meille. Torstaina päivällä lastenlääkäri kävi toteamassa vekaran terveeksi ja kehoitti pakkaamaan tavarat ja siirtymään kotiin. Teki mieli kysyä, että ihanko tosi annatte meidän viedä tämän mukanamme?! Eihän meillä oo aavistustakaan, mitä tämän kanssa tehdään.

Neljän päivän käyttökokemuksen jälkeen voinemme todeta, että kyllä me taidetaan tää tyyppi pitää. Ihan hurjaa ja pelottavaa, miten rakkaus vekaraa kohtaan kasvaa. Vieläkään en tosin ihan usko, että me tosiaan tehtiin hänet. Ennemminkin olo on kuin uuden koiranpennun kanssa - tuntuu, että me ollaan vaan saatu hänet jostakin.

Monta juttua on vielä toisistamme opittavana, mutta onhan meillä koko elämä aikaa. Arki on kuitenkin lähtenyt sujumaan hienosti. En tiedä kehtaako tätä edes sanoa ääneen, mutta vekara nukkuu koko yön yhdellä syötöllä :O

Nyt Harri istuu keinutuolissa vauva sylissä ja selittää hänelle, mihin kaikkialle me yhdessä matkustamme ja miten erilaiset ruuat vaikuttavat maidon makuun. Pojasta kasvatetaan selvästi isänsä kaltaista kulinaristia, kuinkas muutenkaan.

Syntymän aamu

Jos et halua tietää kaikkea, lopeta lukeminen tähän :D Rohkeat voivat hypätä mukaan erään ihmiselämän ensihetkiin.

Viimeisin päivitykseni maanantailta jäi siis siihen, kun mietin, pitäisikö varoittaa koiranhoitajia mahdollisesta sairaalaan siirtymisestä. Koiranhoitaja vastasi viestiini: "Jos" tulee lähtö? Rakas ihminen, tuleva äiti, kyllä se lähtö taitaa tulla, jos et aio kotona synnyttää.



Supistukset alkoivat aluksi hyvin epäsäännöllisinä maanantaiaamuna kymmeltä. Virallisesti synnytys kirjattiin alkaneeksi illalla kuudelta. Noin 12 tuntia tuntui varsin kohtuulliselta urakalta.

Kymmen maissa soittelin Kätilöopistolle, että tänä yönä oltais tulossa. Vastaus oli ystävällinen vaan ei mieluisa: alakerran synnäri oli täynnä, joten myöskään Haikaranpesään ei oteta uusia asiakkaita. Sulun arveltiin kestävän tunnista kahteen ja minä aattelin, että sen verran vielä pystyy kotona kärvistelemään. Päätin, että katson Taistelutoverit telkkarista ja soitan sitten uudestaan.

Puolen yön maissa supistuksia tuli jo muutaman minuutin välein eikä suihku tai kaurapussi helpottanut enää juurikaan oloa. Uusi soitto Kättärille ja vieläkin ei-toivotumpi vastaus: sulku on voimassa toistaiseksi, siirtykää synnyttämään Jorviin tai Naistenklinikalle.

Minä aattelin, että ei varmasti siirrytä. Neuvotteluiden jälkeen saimme kuin saimmekin luvan mennä alkuperäisen suunnitelman mukaan Haikaranpesään, kun haimme vapaalla olevan oman anoppi-kätilömme mukaan.

Yhden jälkeen Harri soitti taksin. Yö oli samanlainen kuin tänä talvena niin monta kertaa aikaisemminkin: lunta tuiskutti valkoisenaan eikä edes pääteillä meinannut pystyä ajamaan. Puoli kahdelta kirjauduimme sairaalaan.

Viikkokausien supistelusta huolimatta kohdunsuu ei ollut avautunut juuri ollenkaan, mutta sairaalassa alkoi tapahtua sitten senkin edestä. Kahden ja neljän välillä aamuyöllä suu avautui monta senttiä reikihoidon ja akupunktion suosiollisella avustuksella.

Olin ajatellut kivunlievitykseksi ammetta ja ilokaasua, mutta kun supistusten väliin ei jäänyt käytännössä ollenkaan hengähdystaukoja ja oksensin perä jälkeen iloisesti kaaressa, kätilö ehdotti epiduraalia. Itse en olisi sitä osannut pyytää, mutta suostuin sen suuremmin asiaa pohtimatta.

Voi onni ja autuus, epiduraali se vasta hyvää kamaa onkin. Humps vaan ja kaikki kipu hävisi. Käyrästä katsoin, että taas tulee supistus, eipä tunnu missään :D Kätilön kehoituksesta otimme hengähdystauosta kaiken irti ja yritimme nukkua hetken ennen ponnistusvaihetta.

Puoli kuuden maissa kätilö puhkaisi sikiökalvon ja laittoi oksitosiinitipan vauhdittamaan supistuksia. Harri veteli vielä hetken sikeitä ja minä käppäilin hämärässä syntymähuoneessa ja katselin ikkunasta aamuun heräävää Helsinkiä. Pakkanen oli piirtänyt ikkunaan jääkukkia, kadut olivat valkoisenaan lumesta ja aamu valkeni kauniin sinisenä. Oli hiljaista ja rauhallista, pieni pysähtynyt hetki, jossa entinen ja tuleva elämä tervehtivät toisiaan.

Kuuden jälkeen vauvan pää painoi jo siihen malliin, että oli lähes mahdotonta olla ponnistamatta. Kätilö tutki tilanteen ja 6:25 istuin jakkaralle ja sain luvan ryhtyä töihin. Ponnistaminen oli, noh, kovaa hommaa, muttei mitenkään erityisen kauheaa. Anopin sanoin: eihän se niin hääviä ole, mutta hyvin menee.

Menetin ajantajuni tässä vaiheessa ihan täysin ja keskityin pelkästään seuraavaan supistukseen ja vauvan hengittämiseen pihalle. Harri piti tiukasti kiinni kainaloideni takaa ja kätilöt tsemppasivat jatkamaan. Jossain vaiheessa anoppi sanoi, että tukka näkyy, jolloin minä kysyin, että onko se yhtä pöyhkeä kuin isällään, mua ha ha ha.

Ponnistusvaihe osui kätilöiden vuoron vaihdon aikaan, joten oli melkoisen huvittavaa, kun toiset lähtiessään kannustivat ja kiittelivät yhteistyöstä ja uudet työvuorolaiset vuoron perään esittelivät itsensä. Arvatkaa hyvinkö jäivät nimet muistiin siinä ponnistamisen lomassa? Sen muistan, että kakkoskätilö pahoitteli, ettei ollut ehtinyt laittaa sukkia jalkaan. 

Olin sen verran pihalla, että en tajunnut, että ponnistamisen aikana vauvan sykkeet laskivat. Napanuora oli kietoutunut niin tiukasti kaulan ympärille, että kätilö joutui leikkaamaan sen pois heti pään synnyttyä. Loppu vauva syntyikin vauhdikkaasti ja syntymäajaksi kirjattiin 5. tammikuuta 2010 kello 7:02.

Vauva säikäytti meidät oikein kunnolla, kun ei hieromisesta huolimatta virkoutunut kunnolla hengittämään. Lastenlääkäri oli soitettu paikalle jo aikaisemmin, ja vauva vietiinkin melko vauhdikkaasti saamaan lisähappea. Loppu hyvin, kaikki hyvin, puoli kasin maissa sain vauvan viereeni. Onneksi olin niin pihalla, että en tajunnut kunnolla mitä tapahtui.

Jälkeisvaiheessa vedin vielä kunnon ilokaasukännit ja luulin olevani kotona :D Siinä vaiheessa kuulin kätilön sanovan, että en enää tarvitse ilokaasua, mutta vedin sitä kiellosta huolimatta vielä pari henkosta. Ihan mahtavaa tavaraa, vois joskus olla hupaisa kokeilla vapaa-ajallakin.

Vekaran happisaturaatiota seurattiin vielä jonkin aikaa, mutta iltapäivällä pääsimme kaikki kolme siirtymään perhehuoneeseen. Olin koko ajan jaloillani, hyvinvoiva ja valtavan nälkäinen :D

Synnytys oli mielestäni yllättävän helppo ja positiivinen kokemus, kivusta ja hiestä huolimatta. Moni asia meni eri tavalla kuin olin suunnitellut, mutta en koe sitä epäonnistumisena. Koko syntymä oli tunnelmaltaan kuin tuo aamu: rauhallinen, kaunis ja ainutlaatuinen. Oli ihana synnyttää uutta elämää Harrin ja anopin avustuksella. Kumpaakaan heistä en vaihtaisi mihinkään maailmassa.

Kiitämme
- Anoppia ja puolisoa
- Rauhallista ja turvallista tunnelmaa
- Epiduraalia

Moitimme
- Sulkua
- Oksentelua
- Jälkeisvaihetta














Asoita, joista meille oli hyötyä sairaalassa


- Kaurapussi. Ehdottomasti yksi toimivimmista keksinnöistä ikinä. Supistuksiin, jälkisupistuksiin, maidonnousuun - you name it.
- Ristikoita ja kevyttä lukemista. Aikaa oli, niin syntymähuoneessa kuin osastollakin.
- Kuivattuja aprikooseja, luumuja, lakritsaa ja sen semmosta. Energiaa ja toimiva vatsa.
- Imetysliivit ja liivinsuojat
- Omat vaatteet äidille ja vauvalle. Ensimmäisen vuorokauden jälkeen olin valmis luopumaan aamutakista ja näyttämään taas itseltäni. Sairaalan vauvanvaatteet puolestaan istuvat huonosti ja vaikeuttivat vauvan käsittelyä.
- Meikit, sampoot jne. Kyllä mun teki mieli meikata ja laittaa tukka myös synnytyksen jälkeen kuten kaikkina muinakin päivinä.
- Vauvan lapaset. Pikkuinen onnistui muutamassa tunnissa raapimaan itsensä ihan tiikerivauvaksi terävillä kynsillään. Sisälapaset pelastivat tilanteen.


Käyttämättä jäivät

- Musiikki. Nautin syntymähuoneen hiljaisuudesta.
- Selkäkivun hoitoon tarkoitetut välineet. Ihme kyllä, en tuntenut minkäänlaista kipua selän puolella. Tämä ei ilmeisesti ole kovin yleistä.

Jan 7, 2010

Uusi seriffi kaupungissa




Vekaravaara on saanut uuden asukkaan!

Tiistaina 5. tammikuuta 2010 kello 7.02 Kätilöopiston sairaalassa syntyi taikatalven pieni ihmeemme, 3540 grammaa ja 49 senttiä, raskausviikolla 39+4.

Kotiuduimme tänään torstaina hyvinvoivana koko kolmikko. Lisää myöhemmin, nyt laumanvartijaa tarvitaan muualla.


Jan 4, 2010

Jokohan..

Uskaltaisiko jo sanoa, että vekara on matkalla?

Supistukset ovat jatkuneet aamukymmenestä 4-20 minuutin välein. Viimeksi kuluneet kolme tuntia on supistanut säännöllisesti alle kymmenen minuutin välein. Anoppi ehätti jo tiedottamaan Kättärillekin, että viimeistään huomisen puolella ollaan sinne tulossa.

Toistaiseksi pärjään hyvin kotona, syön pitsaa ja katson telkkaria ja viiden minuutin välein vedän tiputanssia, kun en kerta kaikkiaan pysty supistuksen aikana olemaan paikoillani. Supistukset tuntuvat kovina kramppeina alavatsalla ja kestävät kerrallaan hieman yli tai alle minuutin.

Ulkona sataa lunta aivan sakeanaan, onneksi ei ole pitkä matka sairaalaan. Koiruudet vois varmaan kohta puoleen viedä hoitoon, niin ei sitten keskellä yötä tarvitse toisten unta häiritä.

Toistaiseksi en vielä tajua ollenkaan, että vekara saattaa olla maailmassa jo huomenna!

Jan 3, 2010

39+3

Eilen söin McDonaldsissa ensimmäistä kertaa varmaan kahteen vuoteen. Oli hyvää. Tuli ähky.

Kotona vatsa tuli aivan älyttömän kipeäksi. Ajattelin, että rasvainen ruoka ei sovi mulle (ei se sovikaan). Tunnin kärvisteltyäni olin jo vähän epätoivoinen. Toisen tunnin kuluttua soitin kätilö-anopille, joka kuvaukseni kuunneltuaan ystävällisesti valisti minua, että ne on supistuksia.

Oho. Aijaa. Kun tähän asti supistukset ovat tuntuneet menkkakipumaisena jomotuksena alavatsassa tai koko mahan kivuttomana kovettumisena. Kukaan ei oo puhunut mulle mitään, että ne voi tuntua myös koko mahan he***tillisenä kramppaamisena.

Reippaasti lähdettiin vielä appivanhemmille kylään, jossa anoppi totesi minut nähtyään, että supistuksia on, senhän näkee otsallakin.

Puoli kolmesta kahdeksaan supistelikin sitten ihan mukavasti. Sitten menin saunaan ja keho rauhoittui (kaikkialla muuten sanotaan, että sauna edistää supistuksia, mutta ei ilmeisesti toimi himosaunojien kohdalla).

Yö meni rauhallisesti, näin kyllä unia supistuksista (ja tsunameista, mitä ihmettä?), mutta tiettävästi heräsin vain kahteen oikeaan supistukseen. Ei siis mitään uutta verrattuna viimeksi kuluneen kuukauden öihin.

Joten.. odotellaan. Nyt neuvolaan ja raskausmyrkytyskontrolliin. Nilkka on muuten jo paljon parempi, selvisin pelkällä venähdyksellä ilman kipsiä ja keppejä, huh helpotusta!

Eilisen painoarvio vekaralle muuten 3,6-3,7 kiloa, jestas sentään.

Jan 2, 2010

Can´t belive my luck..

Ikään kuin revenneet vatsalihakset-valtava maha -yhdistelmässä ei olisi tarpeeksi, kotiuduin torstaina neuvolasta raskausmyrkytysepäilyn kanssa. Proteiinit, verenpaine ja turvotus - kaikki nousussa. Eilen kontrollissa ei onneksi ollut mitään hälyyttävää, mutta tilannetta seurataan nyt päivittäin. Inhottavaa ennen kaikkea siksi, että olemme tietysti koko ajan huolissamme vekaran voinnista.

Paistattelen ilmeisesti erittäin onnellisten tähtien alla, sillä illalla koiria ulkoiluttaessa astuin yhden rappusen harhaan ja kaaduin koko painollani nilkan päälle. Arvatkaa pystynkö kävelemään? Harri hoiti tilanteen erinomaisen nopeasti kylmä-koho-kompressio -menetelmällä, mutta paskana mikä paskana. Ohjelmassa tänään siis lekurireissu, tarvitsen jotkut kepakot, että pääsen edes sohvalta vessaan.

Toivottavasti muiden uusi vuosi on alkanut hilpeämmissä tunnelmissa. Iloa ja valoa teille kaikille!