Vekaravaarassa ollaan onnesta sykkyrällä, kun lähipiiriin odotetaan uutta vauvaa. Voi pikkuisen tuoksua, pientä itkua, ryttyisiä sormia ja nenän tuhinaa. Uuh ja aah, voiko onnellisempaa asiaa maailmassa ollakaan.
Vekaraa odottaessani hänen kummitätinsä tunnusti nautiskelevansa raskaudestani täydellä sydämellä, kun oma odotusaika meni enimmäkseen vauvan hyvinvoinnista huolehtimiseen. Minulle on käymässä hyvää vauhtia samalla tavalla: kun kyseessä ei ole oma raskaus, voi pelkäämisen asemesta keskittyä ihan vaan fiilistelemään ja olemaan tohkeissaan uudesta elämästä.
Eletään siis ensimmäisen ultran aikaa. Voi jestas miten vekaraa odottaessani pelkäsin, että sikiöltä puuttu käsi tai jalka, sydän ei lyö tai niskaturvotusta on liikaa. Näin jälkikäteen onneksi päällimmäisenä mielessä on kupliva ilo ja nauru masussa hurjia voltteja heittelevästä pienestä ihmisestä. Ikuisesti muistan myös vekaran pappan kommentin ultran jälkeen: "Näkyikö tatuointeja?".
No comments:
Post a Comment