Jan 30, 2012

Jan 18, 2012

Äiti, tuu piiloon!

Yhtäkkiä sitä huomaa, että on taas aikaa lukea kirjaa, käydä urheilemassa, leipoa, tavata ystäviä, ommella ja nauttia omasta ajasta. Ipana kasvaa, ja elämä helpottuu.

Parhaista asioista monet ovat kuitenkin sellaisia, joita tehdään yhdessä. Iltalenkki lumisessa metsässä, koirat juoksentelemassa hajujen perässä ja me laskemassa rattikelkalla niin lujaa kuin ikinä pääsemme. Äiti kiljuu ja ipana nauraa ääneen.

Parhaista parasta ovat illat. Sadut on luettu, laulut laulettu ja pimeässä makuuhuoneessa odotamme unta. Vähitellen pieni kroppa antaa periksi: jalat lakkaavat potkimasta, puheen pälpätys hiljenee ja hengitys muuttuu tasaiseksi tuhinaksi. Missään muualla maailmassa en voisi olla sen onnellisempi kuin siinä, omassa sängyssäni, pieni rakas kainalossani.

Joskus päivän kruunaa vielä pieni bonus, ipanan koottuja ajatuksia unen ja valveen rajamailta. Pitkän vaitiolon jälkeen hän sanoi eilen silmät tiukasti ummessa: "isi, lunta ei saa syölä".

Jan 15, 2012

Leppoisa sunnuntaiaamu

Vanhan talon omistajana ja pienen pojan äitinä leppoisa sunnuntaiaamu voi olla vaikka tällainen kuin tänään.

Aamu alkoi Puuha-Petellä peittovuoren alla sohvalle hautautuneena. Sitten me ipanan kanssa leivoimme aamiaiseksi croissantteja ja suklaamuffinsseja ja söimme kunnon brunssi.

Leikkien lomassa on kunnostettu taloa: tiivistetty vuotavia ovia, avattu tukkeutunut viemäri, korjattu tiputtava suihku, maalattu sauna ja valmisteltu ensi viikon laatoitushommia.

Seuraavaksi lounasta ja päikkäreille. Lounaasta puheen ollen, jaan kanssanne maailman helpoimman ruokaohjeen.

Mascarpone-pasta

Laita makarooni kiehumaan. Kastike tarttuu parhaiten penneen, mutta mikä tahansa muukin käy.

Paahda kuivalla valurautapannulla pinjansiemeniä. Lisää joukkoon mascarponetuorejuustoa. Sekoita, kunnes juusto on sulanut.

Sekoita kastike makaroonin joukkoon. Päälle suolaa, pippuria, parmesanraastetta ja basilikaa.

Ipanan rakastaa tätä ruokaa, ja hyvin maistuu myös muulle perheelle.

Jan 12, 2012

2-vuotias

Viime päivinä äitille on tarjoiltu oikeita herkkuaterioita. Ipana sai synttärilahjaksi Ikean mainioita pehmoruokia, joista hän on hellallaan valmistanut erilaisia munakkaita, voileipiä ja keittoja koko perheelle. Ipana sai monia muitakin ihania lahjoja, joista Brion junarata oli erityisesti isin mieleen.

Tarjoilut olivat itsensä 2-vuotiaan valitsemia: jätskiä, Carnival-keksejä, sipsejä ja Salama McQueen & Martti -kakku. Kakkukuvan ostin valmiina Ullan unelmasta, ja kuorrutteena oli vaaleansinistä marsipaania. En oo suuri kermakakkujen ystävä, joten pohjana toimi versio paholaisen kakusta, johon tein täytteen vadelmista keittämästäni soseesta ja mascarpone-kermavaahdosta. Hyvää oli.

Synttäreiltä ipana jatkoi matkaa viikonlopuksi mummolaan ja kotiutui sieltä onnellisena ja touhua täynnä. Illan tullen hän vihdoin riisui ison reippaan pojan viitan yltään, kaatui silmiään hieroskellen sänkyyn ja aloitti surkean itkun. Nyyhkimisen lomassa hän soperteli: Mikä hätänä? Mikki ikkettää? Kiukuttaa. Äitin pieni kulta. Ei sitä aina jaksa - eikä tarvitse - olla reipas. Silittelin tukkaa ja kerroin, että väsy se vaan kiukuttaa. Siihen hän vähitellen rauhoittui. Lauloin häntä uneen ja aattelin, miten täysin pieni ihminen minun suojelukseeni luottaa. Iso pieni ihana kiukkuinen 2-vuotiaani.

Jan 11, 2012

Äkäampiaisen pistämät

Tarviin jeesusteippiä ja jotakin vahvempaa, että saan pidettyä silmäni auki. Voihan U H M A I K Ä.

Ei käy, en syö, minä ite -puheen rinnalle rantautuivat eilen kunnon itkupotkukilariraivarit. Illalla nukkumaan mennessä ipana huusi tunnin mee pois - ei halua olla ykkin - väsyttää - ei halua nukkua - kiukuttaa - ikkettää - mantraa. Mikään ei auttanut. Ei kerta kaikkiaan mikään. Tarpeeksi raivottuaan hän sammui kesken lauseen.

Kilariraivarit jatkuivat yöllä. Kurkkusuoraa huutoa: mua ikkettää, mua kiukuttaa. Nice. Sori vaan naapureille, ei me saatu sitä millään hiljaiseksi.

Arvannette kuinka hyvällä tuulella olin aamulla, kun pimeydestä alkoi kello kuusi sama alusta: ikkettää, kiukuttaa. Ihan paras alku päivälle. Eiku oottakaapa, ei ookkaan. Kypsän ja kärsivällisen aikuisen tapaan vastasin ipanalle: Kiukuttele hiljempaa, äitiä väsyttää.

Just kun olin valmis viemään ipanan lapsivälitykseen*, se sai hervottoman kikatuskohtauksen, koska oli unohtanut syödä paprikan leivältään. Miten pieni asia, miten suuri ilo.

Silti. Ens yönä vois vaikka nukkua.

* Oon itekin ollut melkoinen tahtolapsi, joten mua uhkailtiin säännöllisin väliajoin lapsivälitykseen joutumisella. Ilmeisesti se on joku palvelu, joka hakee tuhmat lapset ja tuo kilttejä tilalle. Kypsemmällä iällä olen alkanut epäillä, että kyseessä on äitini mielikuvituksen tuote, vaikka palvelulle epäilemättä olisikin tarvetta.

Jan 8, 2012

Elämää vanhassa puutalossa



Aika tarkkaan vuosi sitten käytiin tekstiviestikeskustelu.
"Saatiin lainalupaus. Mitä tehdään?"
"Ostetaan se."

Niin meistä - neljästä aikuisesta ystävästä, kahdesta pienestä pojasta, kolmesta mäyräkoirasta ja kahdesta kissasta - tuli sen suurempia miettimättä (muutaman mutkan kautta tosin) 80-vuotiaan puutalon omistajia. Ison remontin jälkeen muutimme Villa Viineriin, emmekä varmaan ikinä koskaan milloinkaan muuta täältä pois. Tunnistatte talon siitä, että piha on ihan täynnä leluja, sisältä kuuluu mäyräkoirien räksytys ja portailla palaa kymmeniä kynttilöitä oli arki tai pyhä. Pienet pojat nauravat, tappelevat, itkevät ja heittäytyvät elämään sellaisella voimalla, että se tempaa mukaansa jokaisen tänne tulevan aikuisenkin. Me vanhemmat kuljemme rappusia ylös alas pensselit, pyykit, maalipurkit, pullapussit ja viinipullot kainalossamme.

Rakastan elämää tässä talossa. Silti olen varovainen suosittelemaan vanhan puutalon ostamista kenellekään.

Lattiat narisevat jalkojen alla. Talo hengittää vuodenaikojan mukaan, ja tapetit ja lattiat irvistelevät samassa rytmissä. Ikkunoiden välistä vetää, ja eteisessä on korillinen villasukkia tarjolla kaikille vieraille. Kesällä keittiön ikkunasta sisään kurkistaa vanha jasmiinipuu. Omaa puutarhaa rakkaampaa paikkaa ei ole koko maailmassa.

Mutta kun sanon, että remontti ei lopu koskaan, tarkoitan: ei todella koskaan. Aloitimme uusimalla lattiat, katot ja seinät, raivaamalla lahonneet puut ja parhaat päivänsä nähneet pensaat puutarhasta ja kaivamalla salaojia, jotta sulavat lumet eivät keväällä kastelisi koko kellaria. Kun ajattelimme vetää hieman henkeä, alkoivat vanhat putket vuotaa. Vesivahinkoa seurasi kylmiä syyspäiviä ilman lämmitystä, kunnes kaikki talon putket saatiin uusittua. Sen jälkeen olikin hyvää aikaa saunaremontille, jota seuraavat lähiaikoina kellariremontti, ulkokaton kunnostus ja talon maalaus. Koskaan töistä tullessaan ei tiedä, mihin on illan aikana tartuttava. Ohjelmassa voi esimerkiksi talvella olla lämmön säätelyä, ikkunoiden tilkitsemistä tai patterien ilmausta, joka yleensä päätyy siihen, että vanhat ilmaruuvit eivät enää kiristy kiinni, ja vettä roiskuu pitkin tapetteja. Kaikkeen on syytä varautua. Meille tämä sopii, hulluille, pelottomille ja omaan osaamiseensa perusteettoman lujasti uskovalle villa viineriläisille. Talo ottaa ja talo antaa, eikä parempaa oo olemassakaan.

Tämän kirjoituksen tarjosivat isovanhemmat, jotka veivat ipanan viikonlopuksi mummolaan. Olen tehnyt sellaisia asioita kuten nukkunut kokonaisen yön, herännyt sitten kun ei enää nukuta, istunut sohvalla ja katsonut jotakin amerikkalaista laulukilpailua, syönyt silloin kun huvittaa (sen sijaan, että söisin silloin, kun lapsella on nälkä), valvonut yli yhteentoista illalla ja pohtinut, mitäkähän tekisin seuraavaksi. Ihanaa, mutta kyllä on koti tyhjä ja hiljainen ilman ipanaa.

Jan 5, 2012

Miten elämä muuttui


Kaksi vuotta sitten aloitin tän uuden duunin. Sain aika vaativan pomon, mun pitää olla aina tavoitettavissa, eikä kulukorvauksista oo tietoakaan, vaikka se käyttää melkein kaikki mun rahat. Pomo oikuttelee, muuttaa jatkuvasti mieltään, huutaa ja kiristää mun hermoja vähän väliä. En silti vaihtaisi tätä mihinkään, tätä äitin duunia.

Tänään, ipanan syntymäpäivänä, mietin aamulla, miten elämä on kahdessa vuodessa muuttunut. Täydellisesti. Päälaelleen. Minäkin oon muuttunut, kokonaan toiseksi ihmiseksi.

Kaikki ei johdu siitä, että minusta tuli äiti. Se kuitenkin vaikuttaa kaikkeen. Etukäteen en osannut varautua siihen, että miltä tuntuu menettää oikeus ajatella päätöksiä tehdessä ensin itseään. Menettää on oikeastaan aika huono sana - se on niin itsestään selvää. Äitinä sitä luopuu siitä luksuksesta, että ajattelisi mikä minulle on parasta, tai mitä minä haluaisin tehdä. Sitä ajattelee mikä on parasta lapselle tai meille yhdessä. 


Pelkäsin, että äidiksi tullessa menetän jotakin olennaista persoonastani. Ajattelin, että työelämässä ainakin äitiys on lisärasite, jonka otan vapaaehtoisesti kantaakseni. Kuinka väärässä olinkaan! Muutos on ollut suuri, ja ainoastaan parempaan suuntaan. Olen empaattisempi, rohkeampi, kestävämpi ja mikä ehkä yllättävintä: parempi työssäni. Kahteen vuoteen on lapsen lisäksi mahtunut niin paljon elämää - hyvää, pahaa ja hirveän raskasta - että minusta on tullut yhtä aikaa herkempi, kuin kesätuuli, ja silti vahva ja väkevä kuin syysmyrsky. Tiedän mitä osaan, enkä pelkää ottaa paikkaani, mutten myöskään asettaa työtä sille kuuluvalle paikalleen. Työ on työtä, ei yhtään sen enempää eikä myöskään vähempää. Innostavaa, inspiroivaa, ihanaa.. mutta elämässä on niin paljon muutakin.


Elämä lapsen kanssa on ollut.. huh... ei siihen oikein edes ole sanoja. Onneksi on tämä blogi, johon olen kirjannut ajatuksiani niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Syntymän aamusta kirjoitin tälleen: käppäilin hämärässä syntymähuoneessa ja katselin ikkunasta aamuun heräävää Helsinkiä. Pakkanen oli piirtänyt ikkunaan jääkukkia, kadut olivat valkoisenaan lumesta ja aamu valkeni kauniin sinisenä. Oli hiljaista ja rauhallista, pieni pysähtynyt hetki, jossa entinen ja tuleva elämä tervehtivät toisiaan.

Joka päivä olen niin suunnattoman kiitollinen ipanasta - silloinkin, kun se saa mut huutamaan raivosta ja varsinkin silloin, kun se saa mut nauramaan. Eilen se antoi mulle uuden lempinimen: Moppi-Liisa. Repikää siitä.

Minä annoin ipanalle elämän, mutta se antoi mun elämälle sisällön. Ja tänään me syödään kakkua, semmosta, missä on Samala Kiin kuva.