Vauvoja ja haikaroita

Kätilöopiston Haikaranpesä lienee harvoja - ellei peräti ainut - synnytysosasto Suomessa, joka haluaa tutustua asiakkaisiinsa kunnolla ennen synnytystä.

Haikaranpesä järjestää asiakkailleen omat valmennukset, joissa käydään perinpohjaisesti läpi kaikki sairaalaan lähtemisestä aina siihen hetkeen asti, kun tuore perhe kolmisen päivää myöhemmin kotiutetaan. Valmennuksissa on aikaa kysyä, puhua ja tutustua - Harri testasi etukäteen esimerkiksi ilokaasun (mutta ei tunnustanut, että siitä olisi ollut suurempaa vaikutusta).

Haikaranpesään haetaan raskauden puolivälin tienoilla ja sinne pääsee, mikäli raskaus on täysiaikainen ja sujunut ilman suurempia ongelmia. Osaston ideologiana on mahdollisimman yksilöllinen ja perhekeskeinen syntymä, jossa asiakkaiden toiveet ja tarpeet huomioidaan niin hyvin kuin se on lapsen ja äidin turvallisuuden ja resurssien puitteissa mahdollista.

Pyrkimyksenä on, että perhe saa viettää yhdessä ensimmäiset päivät perhehuoneessa ja tutustua rauhassa toisiinsa - tästä syystä osastolla on esimerkiksi oma keittiö, josta isien tehtävänä on hakea ruokaa perheelleen silloin kun perhe haluaa. Osastolla ollaan - myös synnytyksen aikana - omissa vaatteissa, toki sairaalan kaavun saa, jos ihan välttämättä haluaa (Harri olis halunnut, mutta isille niitä ei kuulemma ole jaossa).

Valmennusten lisäksi kaikki asiakkaat tavataan etukäteen synnytyssuunnittelussa. Nimi on tietysti sikäli harhaan johtava, että synnytystä ei voi etukäteen kovin tarkkaan suunnitella. Kysyin Harrilta ennen suunnittelua, että miten hän on ajatellut synnytyksen sujuvan. Kas näin: "Me mennään illalla sairaalaan yöksi ja aamulla haikara on tuonut meille vauvan. Miksi sen nimi muuten olis Haikaranpesä?"

Voi elämä. Kätilön pojalle saattaa vielä tulla jokunen yllätys matkan varrella :D

Suunnittelussa emme maininneet mitään haikaroista. Ilokaasusta ja akupunktiosta sen sijaan oli puhetta. Vekaran pitäisi vain malttaa odottaa vielä kuusitoista päivää, ja sitten sopii syntyä. Jännityksellä odotamme, kumpi tulee ensin: vekara vai joulupukki?

Sweet dreams..

Kuka väitti, että äitiyslomalla on aikaa?! Joka päivälle on niin paljon treffejä ja liikuntaa ja neuvolaa ja hierojaa ja kampaajaa, että Vekaravaara on vakavan laiminlyönnin kohteena. Pahoitteluni teille. Omasta puolestani olen ainoastaan iloinen, että ehdin tavata ystäviä ja kutoa ja ommella ja joogata. Muun muassa.

Asioita, joita ei mainita kirjassa "Äitiyden onni ja autuus": Olen siirtynyt nukkumaan lattialle. Koirat ja mies nukkuvat edelleen sängyssä. Tämä ei johdu (pelkästään) siitä, että koirat eivät suostuneet nukkumaan lattialla.

Vekaran matkatessa alaspäin liitoskivut ovat sitä luokkaa, että lonkat tuntuvat olevan tulessa. Lisäksi kakara painaa jo niin paljon, että myös ylävatsalihakset (tai niiden rippeet) ovat tulessa. Jostain syystä kova lattia on osoittautumassa sänkyä armollisemmaksi nukkumapaikaksi. Lisäksi tarvitaan vain tukivyö, tukisukat ja kuusi tyynyä. Käännetään kylkeä tunnin välein, käydään vessassa kahdesti yössä ja herätään virkeänä uuteen aamuun  - not.

Jotta vekara nukkuisi maailmaan saavuttuaan äitiään paremmin, hänelle hankittiin viimeisen päälle makea sänky. Vaunu-Aitasta kotiutettiin siis Sovgungan unikeinu, jossa ruotsalaiskokemusten mukaan kasvaa älykkäitä, onnellisia, terveitä, hyvin nukkuvia ja iloisesti rupsuttelevia lapsosia. Tulevat vanhemmat ovat lupauksista haltioissaan.

Unikeinun parhaisiin puoliin kuuluu se, että sen voi seinän lisäksi kiinnittää minkä tahansa oven päälle. Erittäin kätevää, kun kakaran kanssa on tarkoitus yöpyä niin mummolassa, mökillä kuin malesian sukulaisillakin. Koko hökötys painaa kantopussukoineen kolmisen kiloa ja kantaa lasta parikymmentäkiloiseksi asti (eli vekaran äiti olisi voinut nukkua siinä painonsa puolesta vielä tokaluokkalaisenakin..). Plussaa myös siitä, että pienessä makuuhuoneessa keinu jättää lattiatilan vapaaksi.

Tältä se näyttää meillä (huomatkaa taustalla olevat Barbapapa-valot, joita ei edelleenkään ole asennettu).

Testikokemuksia luvassa myöhemmin, sillä mäyrien kanssa suoritettuja kokeiluja emme pidä erityisen luotettavina (tosin niitäkin on tehty). Unikeinulla on muuten uusi kansainvälisempikin nimi, joten jos googlaatte sänkyä, kannattaa etsiä myös hakusanalla "Mawok".

Tunnustuksia marjapuskasta

Yksi asia on jäänyt tunnustamatta.

Pesänrakennusvietti, tiedättehän tämän hormooni-mieliala-coctailin, joka auttaa ihmistä valmistautumaan elämänmuutoksiin. Ilmenee esimerkiksi tarpeena siivota ja laittaa koti valmiiksi uudelle tulokkaalle.

Omani alkoi kyllin viattomasti mansikoista. Ennen heinäkuista ranskanmatkaa ajattelin säilöä pakasteeseen hieman mansikoita talven varalle. Ostin viiden kilon laatikon. Sitten ostin vielä toisen viiden kilon laatikon, ihan varmuuden vuoksi, ettei lopu kesken.

Mansikoita seurasivat vadelmat. Järkeilin, että kannattaa säilöä myös vadelmia, koska talven mittaan en voi raskauden takia hankkia täydennystä ulkomaisista pakastemarjoista. Menin torille ja ostin - öh - laatikollisen vadelmia. Jätin huomioimatta lähipiirin sarkastiset kommentit maanisesta säilömisen tarpeestani.

Elokuun alussa kypsyivät viinimarjat ja karviaiset. Siskon rippijuhlissa istuin ämpärin kanssa marjapuskassa ja keräsin kaiken, minkä irti sain. Vieraiden kanssa seurustelu on yliarvostettua, marjastaminen se pitää ihmisen järjisssään! (Tai sitten ei.)

Hullu marjastaja.


Sitten tulivat omenat. Kokemuksesta tiedän, että niiden pakastaminen ei kannata. Mutta luuletteko, että raskaana oleva voi jättää hyvää ruokaa säilömättä? Ratkaisu löytyi Mehuasemalta. Monta viikkoa keräsin omenoita pusseihin, kärräsin ne puristettavaksi ja ajoin tyytyväisenä takaisin kotiin peräkontti täynnä mehua. Sata litraa mehua. Saa nauraa. (Paitsi suurin osa on jo juotu, hah!)

Viimeisenä kypsyivät mustikat. Huomautan, että tässä vaiheessa täynnä on paitsi oma pakastin, myös taloyhtiön säilytyskapasiteetti. Mustikoiden kanssa pysyin maltillisena. Vain viisi litraa, kun ei enää mihinkään yhtään enempää marjaa mahtunut.

Vaikka mikä tulisi, meidän perheeltä eivät marjat tänä talvena lopu.

Tunnustin hulluuteni.

Tunsin parantuneeni.

Huokaus ja helpotus, sesonki on ohi.

Kunnes.

Joulu alkoi lähestyä.

Ostin kaksi kiloa porkkainoita. Samana verran lanttuja. Batattia, perunaa.

Pitäähän sitä laatikoita olla, niin ettei lopu kesken.

Kaksi ihmistä ja niin paljon ruokaa, että sitä pitää jo jakaa pois. Tavallaan voisi olla hyvä, jos vauva kohta syntyisi. Toisaalta, voihan olla, että tämä on vasta esivalmistelua varsinaista pesänrakennusta varten. Toivottavasti kuitenkaan - ei.

Päiväkirja ihollani

Eilen tajusin, että kolmisen viikkoa enää ja vauva on täysiaikainen. Herraisä! Jos hän vielä sattuu syntymään etuajassa niin *hyperventilaatio* enoovalmisenoovalmisenoovalmisenoovalmis.

On jäänyt vissiin toi henkinen valmistautuminen hieman aineellisen puolen jalkoihin. Vaan siksi se synnytyskin taitaa oman aikansa ottaa, että ehtii viimeistään siinä valmistautua vauvan saapumiseen. Tai sitten ei. Ei kai siihen koskaan voi olla ihan valmis. Olo on samanlainen kuin ulkomaille muuttaessa: jännittää niin että tekis mieli perua koko juttu. Ja oikeasti ei ees halua perua, kun tietää, että edessä on Suuri Seikkailu.

* * *

Siltä varalta, että olette kirjoitusteni tai kuvissa ainaisesti esiintyvän torsoni perusteella epäilleet, mahtaako minulla olla päätä ollenkaan, katkaisen huhuilta siivet julkaisemalla kuvan, jossa näkyy mahani lisäksi myös nuppini. Pääosissa myös selkätatuointini, jotka ovat tosin ns. under construction eli odottavat aikaa, jolloin saan taas asettua neulan alle. (Siis tatuointineulan. Anoppi pisteli kyllä viimeksi viime viikolla hanuriini akupunktioneuloja helpottamaan saamarinmoisia lonkkakipujani.)

Mutta siis, tulee vielä päivä, kun selkä saa lisää väriä, vähän kukkasia tai kuvat yhdistävän taustan. Niin ikään haluan ikuistaa iholleni perheeni, minulle kaikista rakkaimmat ihmiset maailmassa.

Nyt kuitenkin asiaan, tässä itsensäpaljastelu-mahakuva viikolta 33.

Tiedättekö muuten miten tatuointeihin niksahtaneet tulevat vanhemmat juhlistavat jälkikasvuaan? Aivan, ottamalla lisää tatuointeja. Sitä ennen täytyy kuitenkin toteuttaa Legacyn pöydällä tekemäni lupaus; uhkasin nimittäin tatuoijalleni, että ennen seuraavaa tatuointikertaa teen jotain mukavampaa ja helpompaa - esimerkiksi synnytän - kun selän hakkaaminen sattui niin saamaristi.

Puudutukset on nössöille, ainakin tatuointistudioissa. Synnäristä en vielä tiiä.

Se oli sitten siinä

Nyh loppui työnteko. Huomisesta alkaen olen sairaslomalla äitiysloman alkuun asti

Ihan yllättäen iltapäivällä sain koko mahan kestosupistuksen, joka ei ottanut laantuakseen. Kaksi tuntia krampattuani soitin Kättärille ja pääsinkin tutkimuksiin ja käyrille. Vekaralla ja mulla on onneksi kaikki hyvin, mutta kun ihan vielä ei tarvis syntyä, niin pakko ottaa iisisti. Ilmeisesti mun supistusherkkä kohtu yhdistettynä villiin vekaraan, joka venyttelee ja jumppaa taukoamatta, ei ole kaikista maailman otollisin yhdistelmä..

Vekara painaa 2,1 kiloa, ja jos jatkaa kasvua samaa mallia loppuun asti, syntyy sangen keskiverto 3,5 kiloinen kakara (paitsi jos menee joulun yli, niin saattaa tulla vähän suklaakiloja ). Ultrassa ruudulle napsahti ensimmäisenä pallit, että siinä mielessä sukupuolesta ei edelleenkään ole epäselvyyttä.

Pää on ihan sekaisin, kun vekara meinaa syntyä ja yhtä aikaa pitäis pystyä käsittelemään myös edellisessä viestissä pohtimaani surua Liikaa asiaa, ei ihan kapasiteetti riitä..

Circle of Life

Elämä on tosiaan arvaamatonta. Tässä on se kohta, jossa käärme puraisee häntäänsä, alku ja loppu ovat yhdessä ja samassa pisteessä - elämä paiskaa kättä kuoleman kanssa.

Yksi elämä on alkamassa, toinen päättymässä.

Olen pohjattoman surullinen ihmisestä, joka pitkän ja onnellisen elämän elettyään on ennemmin tai myöhemmin pääsemässä luojansa luokse. Yhtä aikaa sisälläni asuu ilo, uusi ihminen ja uusi elämä, joka tuo mukanaan enemmän onnea ja rakkautta kuin mikään tähän asti.

Ilo ja suru samassa kyyneeleessä.

Vekara sai valot

Tervetuloa Mainoksen uhrit ry:n virallisille kotisivuille! Lapsenhoitonurkkauksessa on nyt myös valot, ei tosin ihan perinteisintä mallia, mutta sitäkin paremmat. Toivon.

Monenmoista lamppua ehdittiinkin jo katsastaa, kunnes uusimmassa Vauva-lehdessä näimme kuvan tästä:

Barbapapat rivissä, mikäs sen parempaa :D Saabin nokka kohti Helsingin keskustaa ja Pohjois-Espaa, Ombrellinon ovesta sisään, kympit tiskiin ja se on siinä! Tosin kuvasta poiketen vekaran valosarjassa on enemmän violettia ja pinkkiä kuin sinistä.

Näyttää sangen hauskalta hoitonurkkauksessa, lupaan kuvia kunhan saamme valot asennettua paikoilleen. Mikä parasta, polttimot ovat ledejä, joten ne antavat tarpeeksi näkyvyyttä yöllisiin vaipanvaihtoihin, mutta eivät killota niin kovasti, että koko mökki heräisi. Eivätkä kuumene, joten sopii pitää päällä vaikka koko yön.

Ombrellinosta bongasin muuten myös isoja Myyrä-tarroja, jos joku innostui seinäkuvasta, mutta ei halua ryhtyä maalauspuuhiin. Ihana kauppa, olisin voinut ostaa koko butiikin tyhjäksi :D