Lentoni Bangkokista saapui Helsinkiin melkein ajallaan maanantaina alkuillasta ja kohta sen jälkeen kotiutui myös mummolassa viikon viettänyt ipana. Olin ovella häntä vastassa ja halausta vailla, mutta ipanalla oli ollut niin ikävä alakerrassa asuvaa nelivuotiasta veikkaansa, että hän paineli melkein suorilta sinne leikkimään. Mummolassa oli ollut kivaa (uimahalli, pilkkikisat, makkaran paistoa kodassa - en ihmettele), eikä isiä ja äitiä ollut juurikaan ollut ikävä.
Minäkin selvisin erosta niin hyvin, että mitalin voisin itselleni antaa. Iltaisin kaipasin tuhisijaa kainalooni, mutta muuten selvisin kyynelehtimättä. Oli niiiiin kiva keskittyä kokonainen viikko sukeltamiseen, syömiseen ja nukkumiseen. Vaikka lomalla oli paljon fyysistä aktiviteettia ja rasitusta, henkisesti tuntuu toden totta siltä, että akut on ladattu ihan täyteen. Hyvä niin, elämä ei tosiaankaan näytä päästävän meidän perhettä helpolla tästä eteenkään päin.
Jetlaaki on siitä hassunkurinen kaveri, että olen simahtanut iltaisin melkein yhtä aikaa ipanan kanssa ja herännyt aamulla virkeänä viiden kieppeillä. Ipanan herätessä oon jo ehtinyt meikata, laittaa tukan, lukea kirjaa ja kattoa boxille tallennettuja sarjoja. Metkaa. Tänään lauantaina koko perhe ehti valmistaa ja syödä kunnon brunssin jo ennen kahdeksaa. Kun on ajoissa liikenteessä, ehtii tehdä kaikkea jännää. Tämän päivän kohokohta oli bussimatka Stokkalle karppeja katsomaan. Pienistä asioista syntyy isoja iloja.
