Jan 28, 2011

Arjen ylistys

Mitä sekin kertoo tästä elämästä, että pidän laukkua aina pakattuna niin, että voimme nopeasti lähteä sairaalaan ja jäädä sinne pidemmäksi aikaa. Aika surkiaa, mutta silleen vekaralle on tuppautunut ensimmäisen vuotensa aikana käymään.

Taas meillä sairastetaan. Toissayönä kuume nousi lähelle 39 astetta, viime yönä mentiin jo neljässäkympissä. Vilunväristyksissä tärisevä pikkuinen oli sydäntä raastava näky. Kovalla lääkitsemisellä kuume saatiin kuitenkin laskemaan, tämän aamun lämpötila 36,5. Just.

Pikakuume olikin mukavaa vaihtelua viime viikon oksentamiselle, toissaviikon flunssalle ja sitä edeltäneelle viikolle bangkokilaisessa sairaalassa.

Ahkerassa sairastamisessa on se hyvä puoli, että pysyy tavallinen arki arvossaan. Kun nukkuu viikon sairaalan varamajoituksessa, itkee lapsensa puolesta ja toivoo, että tauti menisi helevettihin ja vähän äkkiä,  mikään ei oo niin ihana, kun aamupuurot pöydälle levittävä sukkia linkoava ja kirjat repivä taapero.

Toimii myös parisuhteen piristäjänä. Se on sitä suurinta rakkautta, kun puoliso lähettää keskellä yötä olohuoneeseen patjalle nukkumaan ja jää itse valvomaan sairaan ipanan kanssa, ja jaksaa silti vielä aamulla hymyillä ja halata. Se on sitä mitä ei vaihtais mihinkään, kun tietää, että tässä ollaan ihan samassa veneessä, jonka henkilökunnasta pienin on kaikista tärkein. Ja joskus, jos ipana sattuu nukahtamaan ajoissa, kaivetaan esiin megaluokan irtokarkkipussi, syödään itsemme sokerihumalaan sohvalla maaten, rapsutellaan koiria korvan takaa ja kuiskataan: "oot mulle rakas".

Jan 26, 2011

Päiväkotielämää

Pakkasaamuna päiväkotimatkalla

Vekara on toista viikkoa päiväkodissa yksikseen ja arki rullaa jo melko mainiosti: enää ei tarvi itkeä keskellä yötä sen paremmin kuin päivällä hoidossakaan. AaaAaaaAaaaltoja! Oomme onnistuneet pitämään hoitopäivät melko lyhyinä, en tiiä tajuaako ipana sitä mutta onpahan ainakin vanhemmilla parempi mieli.

Täytyy sanoa, että elämä on piirun verran helpompaa, kun ollaan taas molemmat töissä ja ipana päiväkodissa. Itselleni jää esimerkiksi kaksi kertaa viikossa reipas tunti omaa aikaa aamuisin, minkä aion käyttää uimahallissa, kuntosalilla ja tankotanssistudiossa.

Iltaisin ja viikonloppuna ipana pitää vanhempansa melkoisessa otteessa ja kiukuttelee pois kaiken sen, mikä päivän aikana hoidossa patoutuu. Noooh, oottelemme tilanteen rauhoittumista (tai viemme lapsen mummille hoitoon, hah!).

Jan 22, 2011

Hyrskyn myrskyn

Stop radio silence, naaaau. Pahoittelut mykkäkoulusta, Vekaravaarassa on viikon aikana pantu hyrskyn myrskyn ainakin yksi - kaksi - kolme - kuusi elämää, eikä siinä rytäkässä ole ehtinyt paljon koneella istuskella.

Tärkeimmät asiat yksi ja kaksi, vekara aloitti virallisesti päiväkodissa tällä viikolla ja vekaravaaralaiset ostivat yhdessä Neiti Kardemumman perheen kanssa oman kodin. OooOooOooOooOoooooO!

Ipana on pärjännyt yksin tarhassa kaiketi ihan hyvin, hän jää hoitoon reippaana ja eikä kiirehdi pois, kun noutaja iltapäivällä saapuu. Eniten on ilmeisesti ahdistanut lounasaikaan, kun väsy painaa kovasti, itsekseen syöminen ei meinaa onnistua ja ruokana on sellaisia kummallisuuksia kuin kalapuikkoja ja lihasoppaa. Uudet kaverit ovat kivoja, mutta muutos on suuri ja jännittävä - tämä kostautuu joka yö yhden ja neljän välissä tunnin-kahden itkeskelynä. Ipana ei oo oikeastaan edes hereillä, mutta voin vakuuttaa, että isi, äiti ja koirat ovat. Tulkaa vaikka kattomaan meidän silmäpusseja.

Päiväkodista päästääkin näppärästi puistotien yli toiseen asiaan eli Vekaravaaran taloon! Palaan asiaan vielä tuhat ja yksi kertaa,  mutta long story short: kesäkuun alussa pääsemme muuttamaan lähes 75 vuotta vanhaan omakotitaloon, jossa on ihan puutarha, narisevat lattiat ja satumetsä takapihalla. Alakerran asuntoon muuttaa  vekaran kummien perhe, voi onnea ja autuutta.

Viikko on ollut aamusta iltaan synttärivieraita, kiinteistövälitystä ja pellehyppyjä sohvalta, joten suonette anteeksi, että poistun makamaan sohvalle kera sisustuslehtien.

Ihanaa viikonloppua!

Jan 16, 2011

Synttärit, osa 2



Meillä oli ihanat synttärit! Paljon rakkaita ihmisiä, valtavasti syötävää, pieniä mukavia lahjoja.

On niin kiitollinen olo; ystävistä, lapsesta, miehestä, kodista. Lisää tällaisia päiviä, kiitos.

Jan 8, 2011

Sua tarvitaan


Vietin pitkän tovin puhelimessa ystäväni Terry Lockhartin kanssa, joka pyörittää suomalaisin lahjoitusvaroin kahta lastenkotia Mindanaolla Filippiineillä.Vuosittainen avustusmäärä on noin 25 000 euroa, jolla saadaan koti, ruoka, koulutus ja terveydenhuolto parille-kolmellekymmenelle lapselle - vähän toista, kun isoilla järjestöillä, sanoisin.

Lastenkodissa on viime viikkoina myllänyt flunssa-aalto, ja moni lapsi on joutunut käymään lääkärissä. Lisäksi oma kummilapseni Dylan, 4, oli jouluviikon tipassa sairaalassa vatsataudin takia - ihan niin kuin meidänkin vekara. Sillä erotuksella, että vekaran sairaalalaskun maksaa vakuutus, Dylanin ja muiden lasten laskuun saadaan toivottavasti rahaa Suomesta. Toistaiseksi laskua varten on otettu lainaa pankista. Miettikääpä sitä.

Lisäksi lastenkotiin on ensi viikolla tulossa kaksi uutta asukasta, 7- ja 9-vuotiaat lapset, joiden 28-vuotias äiti kuoli joulun jälkeen syöpään. Isällä ei ole mahdollisuutta huolehtia lapsista. Uusia kummejakin siis tarvitaan.

En tykkää saarnata, mutta toistan sen, mitä sanoin vekaran ollessa sairaalassa: jos sulla on yhtään ylimääräistä rahaa, nyt sitä tarvittaisiin. Teitä lukijoita on niin paljon, että euron lahjoituskin on merkittävä, kun ne kerätään yhteen.

Voin henkilökohtaisesti taata, että raha menee perille lyhentämättömänä ja kaikkien sääntöjen mukaan. Avustustyötä koordinoi Koti katulapselle ry.

Heitä!

Olohuoneesta kuuluu vallan kova nauru, taapero siellä kiljuen komentaa mummua, joka nauraa kaksin kerroin lattialla. Mummun avustuksella vekara oppi eilen ensimmäisen selkeän sanansa, joka on... (jännitymusiikkia) ... "heitä". Mitä ihmettä?! Ei sitten äitiä, ei isiä, ei ruokaa, ei väsy vaan heitä. Sana liittyy ilmeisesti leikkiin, jossa vekara istuu pyykkikorissa ja nakkelee vaatteita mummulle pestäväksi.

Kun puhekone nyt saatiin käyntiin, sanoja putkahtelee melkoisella vauhdilla. Naurusta ei ollut tulla loppua, kun vekara tarttui mummua käteen ja sanoi selkeällä äänellä: päivää päivää. Aamun ipana aloitti tervehtimällä meitä muita: äiti, isi, tutti.

Ykkössynttäreitä ei juhlittu sen suuremmin vielä, ipana kun on taas vaihteeksi sairaana, tällä kertaa flunssassa. Ja äitiä ja isiä väsyttää, kun yöt hoivataan yskivää potilasta. Tasan ei käy onnen lahjat maailmassa, parturini jutteli, että ei muista koskaan joutuneensa erityisesti valvomaan lastensa kanssa. Teki mieli sanoa, että no kivat sulle, minä oon ollu koko vuoden ihan koomassa eikä helpotusta näy. Siinä väri päässä istuessa mulle kirkastui miksi joillakin on useampia lapsia - ehkä ihan kaikki ei nuku vuotta kahden tunnin pätkissä?

Tänään joka tapauksessa syödään kakkua! Tämmösiä me ipanan iskän kanssa eilen väkerrettiin:










Jan 4, 2011

Synttäreiden aatto

Vuosi sitten tähän aikaan minulle alkoi pikku hiljaa valjeta, että odotettu, kaivattu ja rakastettu lapsosemme on ihan totta tosiaan tulossa pian maailmaan.

Harri teki pitsaa, jotta jaksaisimme tulevan yön koitoksen. Kanaa, tuoretta ananasta ja pinjansiemeniä. Haukku, haukku, supistus. Haukku, haukku, supistus. Muistan maun kuin olisin juuri äsken tsippaillut ympäri ruokapöytää.

Illalla televisiosta tuli Taistelutoverien seitsemäs jakso. Päätin, että katson sen ja vasta sitten lähdemme sairaalaan.

Koko maa oli valkoisena sakeana tuiskuttavasta lumesta. Aamuyön pakkanen kirkasti ilman. Hämärän hyssyssä syntyi taikatalven ihmepoika, rakkaimpamme räkänokka, joka juuri nyt juoksee pitkin mummolan olohuonetta ja nauraa mennessään.

Tämä on viimeinen kirjoitus, jonka tunnisteena on "vauva-aika". Mikä vuosi tämä onkaan ollut! Rankempi, rakkaampi, surullisempi ja onnellisempi kuin olisin koskaan osannut kuvitella.

Huomenna hän täyttää vuoden. Vauvasta tulee taapero. Tukka hulmuaa ja seikkailu jatkuu.