Elämä.

Hyvin varhain aamulla pimestä kuuluu kuiskaus: Malttia. Ja kohta vähän kovampaa: Äiti, Malttia. Haluatko sinä kattoa Marttia, minä kysyn, ja se kuiskaa: joo.

Se kaivautuu sohvan nurkkaan, hamstraa kaikki tyynyt itselleen, vaatii peittoa, maitoa ja tutin ja aloittaa hitaan heräämisen päivään Martin Tarinatallin seurassa.

Se syö puuroa, karkaa kesken vaipanvaihdon juoksemaan nakuna ympäri asuntoa, se ruokkii koiran (aina vain Maurin), hassuttelee ja miettii sitten, ketkä kaikki ovat jo ehtineet päiväkotiin häntä odottamaan.

Iltapäivällä se leikkii hiekkalaatikolla eikä halua lähteä kotiin. Aina se kuitenkin lähtee, mutta haluaa mennä kautta, metsän kautta, kyllä äiti ymmärtää. Etsitään vielä syksyn viimeisiä sieniä, ihmetellään oravia ja jutellaan siitä, mitä päiväkodissa tapahtui.

Kodin ulko-ovi ei ole vielä kiinni, kun se vaatii kovaan ääneen maitoa. Se höpöttää tuttia, koiria, mopoa ja kavereiden nimiä. Hirveästi virtaa ja kova väsy, yhtä aikaa.

Me tehdään ruokaa. Se auttaa mittaamalla suolaa ja hämmentämällä keittoa. Spagettia, risottoa, jotain helppoa ja nopeaa. Se napsii ruokaa koko ajan siinä tehdessään, ihan kuin äitinsä. Ruokapöydässä se ehkä syö tai sitten ei, ei sitä koskaan voi tietää. Vedet se kaataa joka kerta lattialle, se on ihan varma.

Välillä se saa uhmakohtauksia ja polkee jalkaa: ei käy, en ota, mene pois. Ei, ei, ei.

Illat leikitään, ajetaan mopoilla ja poliisiautoilla, touhotetaan, käydään kaupassa, katsotaan Pikku kakkosta ja syödään vielä yksi lautasellinen puuroa.

Sängyssä me luetaan kaivinkonekirjaa, tai Oskaria, jolle aina sattuu vahinkoja. Tarinoiden pitäisi opettaa olemaan varovainen, mutta se käyttää niitä oppimateriaalina itselleen. Äiti sammuttaa valot, laulaa vähän, kyselee vielä päivän kuulumisia. Ipana jauhaa, protestoi, itkeekin. Sitten se nukahtaa ja näyttää ihan nukelta.

Semmonen on elämä, enkä vaihtais sitä mihinkään.