Kriisi ja sen ratkaisu

"Äiti, minä rakastan sua", se höpötti varhain aamulla mun korvan vierssä. Pienet räkäiset nakkisormet avasivat mun silmiä ja nenä nykerössä ipana jatkoi: "Sinä oot niin ihana". Kun sanoin sille, että se ite on maailman ihanin, hän huokaili draamaattisesti: "Voi kiitos, tuntuupa hyvältä". Mainio ipana. Todennäköisesti hän vain toistelee lauseita, joita hänelle höpötetään, mutta samapa tuo, hyvä mieli siitä tulee kuitenkin.

Eilen aattelin, että oon aika vanha. Syksyllä täytän 32, ja se tuntuu paljolta. Aikuiselta. Meinasi siinä jo kriisiä pukata, mutta onneksi pysähdyin ajattelemaan elämääni nyt. Olen saanut tehdä aivan mahtavia töitä, ja juuri nyt olen paikassa, josta en olisi osannut edes haaveilla. Kaikista tilanteista en ole saanut tyylipisteitä, mutta voin olla tyytyväinen niistä hetkistä, kun olen tuonut toivoa ja vaikuttanut positiivisesti toisen ihmisen elämään.

Sitten minulla on tuo ipana, elämäni valo, suurin rakkaus ikinä. Ympärillä on tiivis perhe ja ystävät, jotka elävät rinnalla iloissa ja suruissa, tyvenellä ja hirmumyrskyissä. On niin upea talo, ja talossa paljon elämää. Ja ipanan iskä, mun mies, jonka kanssa saa kasvaa, oppia ja elää elämää, jossa arkisin syödään valkoviinirisottoa ja viikonloppuisin kokataan läjäpäin maailman parhaita pitsoja. Ihania haaveita, jotka kutkuttelevat sydämessä, kun niitä ajattelee.

Siinä se mun kymmenen minuutin ikäkriisi sitten oli. Onneksi, aikaisempi kestikin paljon pidempään ja oli jokseenkin ikävä kokemus. Nyt tuntuu hyvältä ajatella, miten rikasta elämää sitä onkaan saanut elää. Tähän ikään mennessä oikein hyvä saavutus. Taputan itseäni olalle ja jatkan korkkarit kopisten kohti vuotta numero 32.