Terkkusia kesälomamatkalta! Miten en ollu ollenkaan hoksannut, millainen helmi on vajaan tunnin lentomatkan päässä Helsingistä? Kun kädessä on mojito, silmien edessä kerta kaikkisen upea Riikan vanha kaupunki ja niskassa melkein tuskallisen kuuma aurinko, niin ei sitä ihminen paljon muuta kaipaa.
Riika on vähän kuin Tallinna tai Tukholma, ja kuitenkin ainutlaatuisella tavallaan kauniimpi. Upea arkkitehtuuri, kauniisti kunnostetut talot ja neuvostomiehityksestä muistuttava rappio, joka tekee kaupungista entistäkin kiinnostavamman. Tuhoa ja toivoa, ankeutta ja uuden sukupolven energiaa.
Vähiten osasin odottaa sitä, että kaltaiseni ruokanirso hullaantuisi latvialaisesta keittiöstä. Vaan kuinkas sitten kävikään: melkein tärisin innostuksesta, kun kerta toisensa jälkeen sain eteeni konstailemattoman herkullisia aterioita kauden kasviksista, tuoreesta kalasta ja kaiken kruunaavista kastikkeista. Suurimmasta elämyksestä vastasi tämän hetken suosituin ravintola, kolmen julkkiskokin viime syksynä avaama 3 Pavaru (Kolme kokkia). En saanut sanaa suustani, kun kokki tursotti viiden sorttista kastiketta suoraan edessäni olevalle pöydälle ja lapioi päälle typessä -182 asteiseksi jäähdytettyjä höyryävän kylmiä yrttejä ja kasviksia.
Parhautta oli työni suoma etu tutustua matkallani kahteen latvialaisperheeseen. Kyselin ja kuuntelin, ihastelin ja ihmettelin. Tiesittekö esimerkiksi sitä, että latviassa tapana on lähettää kaikki kaupunkilaiskakarat noin viisivuotiaasta lähtien koko kesäksi maalle sukulaisten luokse. Lapset ovat innoissaan eikä vanhempiakaan haittaa pieni hengähdystauko arjesta.
Oma sukupolveni on Latviassa kovassa vedossa. He ovat syntyneet Neuvostoliittoon ja kokeneet varhaisteini-iässä kotimaansa itsenäistymisen. Toisin kuin vanhemmillaan, heillä on mahdollisuus valita, millaisen tulevaisuuden itselleen ja maalleen haluavat. He tarttuvat haasteeseen, perustavat yrityksiä, kansainvälistyvät eivätkä anna minkään pysäyttää unelmaansa kotimaansa loistokkaasta tulevaisuudesta.
Nuorten latvilaisten kanssa jutellessani mietin paljon oman maani historiaa. Yhtäkkiä talvisota ei tuntunutkaan niin kaukaiselta asialta. Kuinka erilainen olisikaan minun - ja sukuni - historia, jos Suomi oli aikanaan miehitetty. Kuinka toisenlainen olisi lapsuuteni: punainen huivi kaulassa kouluun, syömään laihaa lihakeittoa, tekemään läksyjä kotiin, jossa on parempi vaieta kuin puhua, jossa syötäisiin sitä, mitä on onnistuttu jonottamaan, ja jossa on ikivanha sohva, koska uutta ei yksinkertaisesti voi saada. Kadonneita ja kauas lähetettyjä sukulaisia ja tulevaisuus, jossa maani tarpeet ovat omia haaveitani suurempia.
Vaan nyt ovat asiat Latviassa mallillaan. Se oli viime vuonna Euroopan nopeiten kasvava talous ja nuoriso pukkaa uutta kansalaista maailmaan melkoisella vauhdilla. Sodissa ja miehityksen aikana kuoli tai katosi kahden miljoonan asukkaan väestöstä noin kolmannes, mutta väestöpolitiikka korjaa tilannetta pikku hiljaa. Kyselin kovasti näistä lapsiasioista ja minulle kerrottiin, että äidit saavat töistä lähes 15 kuukauden palkallisen (~80 % nettotuloista) loman. Myös isillä on mahdollisuus vuoden pituiseen palkalliseen vapaaseen, tosin eri aikaan äidin kanssa.
Työmatkani jälkeen seuraani liittyi ipana isänsä kanssa. Pari ensimmäistä päivää meni ipanan kanssa hermoja kiristellessä, mutta lomarytmin löydyttyä sujui vallan mukavasti. 2-vuotiaan loman kohokohtia olivat aamiaispuffetin marmeladit, pulujen jahtaaminen ja Jurmalan hiekkarannat. Onhan sitä siinäkin.
Jurmala hurmasi myös äidin, jonka sydän lepatti jokaisen vanhan puutalon nähdessään. Otin paljon kuvia, että osaan sitten kotona ihan ite tehdä kuviosahalla samanlaisia kaiteita ja koristuksia. En tosin ole koskaan edes kokeillut kuviosahaa, mutta se ei estä yrittämästä.
Tarinan opetus: Unelmoi isosti. Kaikki on mahdollista, kun usko on tarpeeksi vahva.
No comments:
Post a Comment