Jul 3, 2012

Uusi perheenjäsen!

Voi ilo ja autuus, kun perhe kasvaa. Mies kutsuu sitä Hiivatiksi, mun vanhemmat puolestaan Pompannapiksi. Ite oon onnesta melkein mykkänä.

Se on pieni, se on punainen, se tulee italiasta ja sen on mun ihan ikioma! Haaveilin siitä melkein 15 vuotta ja siinä se nyt on: mun oma seicento.

Kuva: Joonas Vuorinen

Polonen oli hylättynä ja poissa rekisteristä yli 20 vuotta, kunnes kotiutui meille. Mies korjasi sitä lähes sata tuntia ja sanoi äitienpäivänä, että lahjasi on (melkein) valmis. Nyt minä ajan sillä aina kun mahdollista ja hymyilen koko ajan hallitsemattomasti.

Melko konstikas kapistus se on kyllä. Ensinnäkään siinä ei oo peilejä. Aika hurjaa hommaa ajaa liittymästä motarille, kun pitää yhtä aikaa ajaa niin lujaa kun pääsee (melkein yheksääkymppiä), yrittää pitää auto tiellä (ei oo siinä vauhdissa ihan helppoa) ja katsoa pää kenossa taaksepäin (koska niitä peilejä ei tosiaan ole). Ykkönen ei aina pysy päällä, ja eilen kesken ajon irtosi kaasuvaijeri (kyllä semmostakin voi tapahtua). Sade ei ole erityisen toivottavaa, koska ikkunoissa on enemmän sammalta kuin tiivistettä, ja vesi valuu sisään melko estoitta. Sitä paitsi pyyhkijät toimivat tasan yhdessä nopeudessa (hidas) ja yltävät juuri ja juuri kuskin näkökentä puoliväliin (tästäkin syystä pitää ajaa pää kallellaan).

Muutamia muitakin havaintoja olen tehnyt. Esimerkiksi, että yllättävän ison ruuhkan voi noinkin pienellä autolla motarille aiheuttaa (mutta minä tosiaan ajan ihan niin lujaa kuin autosta lähtee!). Toinen juttu on jarrutusmatkat. Kauhean nopeasti uudet autot stoppaavat risteyksiin! Seicento ei pysähdy kovin äkkiä vaikka makaisin koko painolla jarrupolkimen päällä, enkä sitäpaitsi edes voi tehdä niin, koska silloin auto kaartaa äkillisesti mihin suuntaan tahansa sitä sillä hetkellä sattuu huvittamaan.

Onneksi opettelin ajamaan aikoinani vanhalla Talbotilla, joten en ihan pienestä hätkähdä. Se oli aivan mahdoton auto! Startti oli jotenkin rikki, joten aina kun auto sammui (usein keskelle risteystä), piti nousta ulos, avata konepelti ja naputella starttia vasaralla. Vaihteet olivat ihmeellisen löysät, joten ne piti arpoa paikoilleen heiluttelemalla vaihdekeppiä puolelta toiselle. Kakkonen oli kaikista hankalin, koska se tuli niin taakse, että sen laittaessaan piti yhtä aikaa vetää kuskin penkkiä taaksepäin. Siitä asennosta en kuitenkaan yltänyt kunnolla polkimille, joten heti kun sai kolmosen silmään, piti myös penkkiä siirtää eteenpäin. Mies ei varmaan koskaan pääse yli siitä, että meni erehdyksissään myymään legendaarisen Alpon.

No mutta, ihmisiä naurattaa, kun olen Fiiulla liikenteessä. Muakin naurattaa, ja justiinsa siksi minä niin tykkään mun uudesta autosta.

* * *

Jk. Jäin miettimään, että mikä mun ajatus olikaan tätä kirjoittaessa. Ehkä kyse on pohjimmiltaan unelmista. Että pitää niistä kiinni ja uskoo siihen, että jonain päivänä ne käyvät toteen. Ja jonakin päivänä uskaltaa myös luopua unelmistaan, tarttua toimeen ja tehdä niistä oikeasti totta. Unelmat on ihania, mutta toteutuneet unelmat - ne vasta upeita ovatkin!

5 comments:

  1. Aivan ihana! Ja onpas kiva kuva susta ja unelmasta :)

    ReplyDelete
  2. Vitsit mä hihittelin, kun luin tätä. :D

    ReplyDelete
  3. Kiitos ihanat naiset! Tiina, muistuiko sullekin mieleen legendaarinen Alpo?

    ReplyDelete
  4. Köh, mä surffatessani eksyin vahingossa tähän ja huomasin, että kas, olet vastannut mulle! Ja kyllä, Alpo ja eräs festarireissu muistui elävästi mieleeni. :D

    ReplyDelete