Vekara on kotiutunut hyvin ja vanhemmatkin alkavat tottua uuteen asukkiin. Hassua miten nopeasti elämä hakee uuden rytmin ja kiinnostuksen kohteet vaihtuvat.
Alkupäivät ovat melkoisen jännittäviä, mutta myös ikimuistoisia ilonhetkiä pienistä asioista. Harvoin esimerkiksi olen riemuinnut komeasta röyhtäyksestä tai pamahtavasta pierusta yhtä kovin kuin nyt. Myös ensimmäiset oikeat maitokakat nostivat hymyn huulille; nyt pikku-ukko on jättänyt viimeisetkin rippeet lapsivedestä taakseen ja astunut askeleen kohti suoliston oikeaa toimintaa. Sellainen joka ei sitä ole kokenut, pitää varmasti esikoisensa ruumiineritteistä iloitsemista vähintäänkin arveluttavana.
Hauskin tapahtuma ajoittuu kuitenkin alkuviikkoon. Heräsin aamusella vaimeaan jutteluun, jota tuore äiti kävin poikansa kanssa: "Oho, pitäisiköhän meidän herättää isi? Kyllä meidän varmaan kannattais, sulla taisi tippua napa..." Hiukan absurdi herääminen. Äidin meriiteiksi on kyllä laskettava, että samana päivänä hän uskaltautui jättämään miesväen kotiin kokonaiseksi tunniksi; napanuora-asioita kahdessa tasossa.
No comments:
Post a Comment