Kyllä me taidetaan se pitää

Tatuoijilla on tapana kysyä työnsä lopetettuaan asiakkaalta, että aiotko pitää kuvan. Ikään kuin olisi mitään muuta mahdollisuutta.

Vauvan kanssa oli vähän sama juttu: ensimmäiset päivät osastolla tutustuimme toisiimme ja kaikki osapuolet varmaan miettivät, että ollaankohan me toisillemme sopivia, vai olisko sittenkin vaan parempi perua koko juttu.

Sairaalan henkilökunta väitti sitkeästi, että uusi ihmisentaimi kuuluu justiinsa meille. Torstaina päivällä lastenlääkäri kävi toteamassa vekaran terveeksi ja kehoitti pakkaamaan tavarat ja siirtymään kotiin. Teki mieli kysyä, että ihanko tosi annatte meidän viedä tämän mukanamme?! Eihän meillä oo aavistustakaan, mitä tämän kanssa tehdään.

Neljän päivän käyttökokemuksen jälkeen voinemme todeta, että kyllä me taidetaan tää tyyppi pitää. Ihan hurjaa ja pelottavaa, miten rakkaus vekaraa kohtaan kasvaa. Vieläkään en tosin ihan usko, että me tosiaan tehtiin hänet. Ennemminkin olo on kuin uuden koiranpennun kanssa - tuntuu, että me ollaan vaan saatu hänet jostakin.

Monta juttua on vielä toisistamme opittavana, mutta onhan meillä koko elämä aikaa. Arki on kuitenkin lähtenyt sujumaan hienosti. En tiedä kehtaako tätä edes sanoa ääneen, mutta vekara nukkuu koko yön yhdellä syötöllä :O

Nyt Harri istuu keinutuolissa vauva sylissä ja selittää hänelle, mihin kaikkialle me yhdessä matkustamme ja miten erilaiset ruuat vaikuttavat maidon makuun. Pojasta kasvatetaan selvästi isänsä kaltaista kulinaristia, kuinkas muutenkaan.