Eilinen ja tämä päivä on mennyt huonon omatunnon kanssa tuskatessa. Ipana sai illalla megaluokan uhmakohtauksen, johon kuului koiranruualla sotkemisen lisäksi äidin haukkuminen, peltiastian heittäminen kohti äiti ja vesilasin paiskaaminen seinään. Melkein tunnin jaksoin olla kärsivällinen aikuinen. Sitten paloi pinna ihan täydellisesti. Ja nyt harmittaa, harmittaa niin vietävästi. Onneksi työkaveri on antanut vertaistukea ja vinkkiä, miten vois ens kerralla pärjätä vähän paremmin.
Puutarhassa tulppaanit ovat kauneimmillaan. Oli pakko näpsästä kuva myös vaatimattoman näköisestä mansikkamaastani, joka tekee minut niin iloiseksi. Oman maan mansikoita! Ihan kun olis saanut palasen lapsuuden mummolaa omalle pihalleen.
Uhmataanko muilla? Miten te onnistutte säilyttämään malttinne?
Siis niin. Onhan mullakin pinna palanut, useitakin kertoja. Olen kuitenkin mielestäni onnistunut erittäin hyvin siinä, että ojentaessani kohdistan huomion epätoivottavaan käytökseen, en tyttäreeni. Muutaman kerran multa on palanut käämi siinä määrin, että tuli huudettua. Myöhemmin alkoi harmittaa. Tuolloin otin tilanteen rauhoituttua tytön syliin ja pyysin häneltä anteeksi huutamistani. Selitin myös, miksi pinnani menetin ja lupasin yrittää toimia fiksummin seuraavalla kerralla (koska niitä kertojahan tulee).
ReplyDeleteMä olen huomannut nyt pientä edistymistä tuon meidän hempsankeikan uhmassa siinä, että kaveri ymmärtää jo syy-seuraussuhteita. Tänään oli tilanne, jossa en voinut laittaa nappulaa jäähylle (oltiin kaupassa), mutta jäähylle olkalaukkuuni joutuikin tytön koirakaveri. Tyttö huusi pienen hetken koiransa perään, mutta totesi sitten mulle, että "jos Selma tottelee äitiä, niin ei joudu jäähylle". Joku oivallus siinä kait tapahtui, sillä loppuilta sujui kuin unelma.
Mutta tiedätkö, on niin helpottavaa kun tietää, että joku painii tismalleen samojen juttujen kanssa. Vertaistuki! <3