Miltä se tuntuu?

Miltä tuntuu olla raskaana? Ystävien kanssa vietettynä viikonloppuna sain useampaankin otteeseen yrittää kuvailla, miltä se tuntuu.

Jokainen raskaus on kaiketi ihan erilainen, vaihtelua on niin odottajissa kuin tulevissa lapsosissakin -absoluuttista totuutta ei ole olemassa. Raskauden jokainen vaihekin on erilainen, jokainen päivä erilainen kuin edellinen tai seuraava. Oikeastaan ihan jokainen hetki on uniikki, aamulla olo on erilainen kuin päivällä, iltapäivällä tai illalla. Yöstä puhumattakaan.

Alkuraskaudesta muistan päällimäisenä ristiriitaisen olon. Toisaalta olin mahdottoman onnellinen, toisaalta pelotti ihan kamalasti vauvan puolesta: kestääkö raskaus, selviääkö pikkuinen. Salaisuus oli vielä ihan oma, piti yrittää olla normaalisti, vaikka koko elämä heitti kolmoisslutsia. Väsytti kamalasti, töissä ei meinannut jaksaa hereillä, ihan koko ajan oli nälkä ja ilta meni sohvalla makoillessa ja huonoa oloa potiessa. Odotus oli kyllä nimensä veroista: aamulla odotti iltaa, illalla yötä ja uutta aamua - jokainen päivä oli askel kohti toista raskauskolmannesta.

Toinen raskauskolmannes toi mukanaan fyysiset muutokset. Maha alkoi näkyä, paino nousta ja vauva liikkua. Olo on ollut helpompi, kun ilo on jaettu rakkaiden lisäksi myös työkavereiden ja vieraiden kanssa, vauva on todettu terveeksi ja elinvoimaiseksi ja odottava äiti saa ihan luvan kanssa välillä levätä ja ottaa aikaa itselleen.

Paha olokin on helpottanut, uni on rauhallisempaa ja mieli tyyni. Mahan ja vauvan kasvua on hauska seurata. Toisaalta: kasvava kohtu raivaa itselleen tilaa välillä niin, että sisäelimet ja kylkiluut huutavat hoosiannaa. Istuminen onnistuu enää parin tunnin pätkissä ja lantion nivelsiteet venyvät niin, että toisina päivinä kävelystä ei kivun takia meinaa tulla mitään. Liikkuminen on jo aika rauhallista, eikä makuuasennosta pääse ylös kuin kyljen kautta kiepsahtamalla ja käsillä tukien. Jalat puutuvat, selkää särkee ja väsyttää. Välillä on vaikea hyväksyä sitä, ettei enää pysty maalaamaan seinää tai siivoamaan vaatehuonetta, vaikka kuinka tekisi mieli.

Kuullostaapa kauhealta, sanoo ystävä. No niin varmaan kuullostaakin. Kaikki tämä on totta ja kuitenkaan se ei ole totuus.

Vaivat asettuvat toisenlaiseen konseptiin, kun niillä on selkeä tehtävä. Kipu ja pienet krempat kuuluvat asiaan, ja tärkeintä on, että vauvalla on kaikki hyvin. Minun kroppani on luotu tätä varten, kyllä se kestää. Se on kirjoitettu solujeni muistiin jo silloin, kun minä olin äitini mahassa.

Joku toinen kokee varmasti toisin. Ei ole helppoa elää jatkuvan kivun kanssa tai oksentaa puolta vuotta putkeen. Osaan olla iloinen siitä, että minä pääsen vähemmällä.

Perhe ja ystävät ovat ihania. Minusta pidetään hyvää huolta. Töissä hyväksytään, että tarvitsen silloin tällöin päivänokoset, en tee enää ylitöitä enkä koskaan kiirehdi niin, että lounas jää väliin. Tämän kaiken pitäisi toisaalta olla itsestään selvää kaikille, ei vain odottaville äideille.

Vauva liikkuu ja potkii. Se tuntuu siltä, kuin olisi nielaissut kilon painoisen kalan, joka polskii liian pienessä akvaariossa. Hassulta. Oudolta. Ihanalta. Epämukavaltakin välillä. Pitää muistaa käydä riittävän usein vessassa, koska perätilassa olevan vekaran kantapää osuu usein virtsarakkoon :D

Joka päivä tekee mieli suklaasuukkoja. Ja Dracula-pillereitä.

Henkistä ja fyysistä puolta ei voi erottaa toisistaan. Toisille raskaus on huolta ja murhetta alusta loppuun. Minä olen rauhallinen, tyyni ja luottavainen siihen, että kaikki menee hyvin. Vauva tulee osaksi meidän jengiä, juuri niin kuin on tarkoitettu.

Raskaus on ihmeellinen etuoikeus. Ajatella, että minun vartaloni osaa kasvattaa uuden ihmisen. Omaksi tehtäväkseni jää helliä sitä, syödä ja levätä. Kunhan mies imuroi ja hieroo, luonto hoitaa loput.